"Puhukaa!"
"Kuka hän on?"
"Parooni von Saynitz."
"Von Saynitz? Hänkö? Hänkö siis on von Saynitz? Sama mies, jota joskus olette … rakastanut?"
"Ehkäpä… No niin, hän juuri! Entä sitten?"
"Hm… Hän on vieläkin kaunis… Miksi sallitte hänen sättiä itseänne?
Mikä oikeus hänellä siihen on?"
Kreivi vaikeni, yski ja jatkoi:
"Kukapa tietää, vaikka … vieläkin voisitte häneen rakastua? Voihan vanha rakkaus herätä uudelleen eloon."
"Antakaa minulle piiskanne!" sanoi kreivitär, ja ottaen puolisoltaan piiskan, nykäisi hän hevostaan kiivaasti suitsista ja lähti ajamaan pitkin hakkausta.
Kreivikin tempasi kaikin voimin hevosensa suitsista. Eläin lähti nelistämään, ja kreivi horjahti avuttomasti satulassa. Hänen reitensä olivat käyneet voimattomiksi; hänen kasvonsa vääristyivät kivusta, ja hän hillitsi hevostaan. Se alkoi kulkea hitaammin. Kreivi seurasi katseillaan puolisoaan, antoi päänsä painua rinnalleen ja vaipui mietteisiinsä.