Niin kului kesä ja saapui syksy. Puut pudottivat kosteaan, kylmään maahan kellastuneet, lyhyen ikänsä eläneet lehtensä… Tulivat sateet. Syksyinen loka ei ole samaa kuin kesäinen: se ei kuivu ja jos kuivuukin, niin ei tunneissa, vaan vasta päivien ja viikkojen kuluttua… Tuulessa oli lähestyvän talven henkeä. Sateiden ja tuulien tummentama metsä oli synkkä eikä enää houkutellut ketään lehväkattonsa alle.
Von Saynitz vaihtoi vuohenvillaisen nuttunsa lyhyeen, puuvillalla sisustettuun päällystakkiin. Hänen saappaansa kadottivat kiiltonsa ja tulivat kuraisiksi… Raikas, kostea tuuli muutti hänen kalpeat kasvonsa punakoiksi. Hänen ja Thérèsen suhde ei vielä ollut kiteytynyt mihinkään määrättyyn muotoon. Heidän keskusteluistaan ei vielä ollut tullut loppua… Thérèse tunsi, ettei hän vielä ollut sanonut kaikkea, ja kävi metsässä entiseen tapaansa.
Mutta kylmä, kostea lokainen metsä pakotti etsimään suojaa muualta… Kohtalo tuli heidän avukseen. He alkoivat käydä toisiaan tapaamassa hyljätyssä, sammalta kasvavassa ja viholaisten ympäröimässä kappelissa, joka sijaitsi Goldaugenien puistossa. Keskeneräiseksi jääneen pyhän Fransiskuksen kammottavat silmät näkivät joka syysilta Arthurin ja Thérèsen. He istuivat lyhdyn heikossa tuikkeessa puolilaholla penkillä ja haastelivat. Arthur, joka tavallisesti oli humalassa, istui haukotellen ja puhuen ilkeyksiä… Thérèse oli marmorinkalpea, ja hänen päänsä oli ylpeästi pystyssä; hän oli jo tottunut Arthurin ilkeään kieleen ja kuunteli kärsivällisesti hänen sanojaan, vastaten itsekin ilkeyksillä. Kun parooni oli selvänä, saivat kappelin nurkissa majailevat hämähäkit kuulla tarinoita menneestä, vielä läheisestä onnen ajasta ja näkivät onnellisen naisen. Arthur rakasti vanhuksen tavoin menneiden aikojen muistelemista. Hänen äänestään värähteli vanhusmainen sävel: hän ei kaivannut mitään ja oli tyytyväinen pelkistä muistoista. Thérèse sen sijaan, joka oli täynnä voimaa, nuoruutta ja toiveita, kaipasi mennyttä aikaa, ja hänen äänensä ilmaisi toivoa… Hän rakasti vielä intohimoisesti parooni von Saynitzia.
Eräänä sietämättömän sateisena syyspäivänä Arthur pistäytyi Blaucherin taloon sateen suojaan. Rouva Blaucher antoi hänelle hymyillen kirjeen.
Avattuaan kuoren Arthur nauroi kuin lapsi, jolle näytetään uutta leikkikalua. Kuoressa oli valokuva ja kirje.
Ne olivat Ilkalta. Parooni katsahti valokuvaan, ja hänen silmänsä suurenivat. Kuva esitti Ilkaa, mutta ei sitä Ilkaa, jonka hän oli nähnyt muutamia kuukausia sitten. Kuvassa ei näkynyt jälkeäkään siitä köyhästä puvusta, jota loukatun Ilkan kuumat kyynelet kerran kostuttivat. Ei näkynyt halpaa samettinauhaa, joka oli pitänyt koossa hänen vaaleita kutrejaan. Arthur näki kuvassa nuoren, komeasti ja kuosikkaasti puetun ylhäisönaisen. Taitavan käden järjestämiä hiuksia peitti olkihattu. Hatussa oli kukkia eikä, mikäli valokuvasta voi päättää, suinkaan halpoja; kauniilla kasvoilla oli ylpeä, ylhäinen, mutta teennäinen hymy… "Pikku hupsu!" sanoi Arthur nauraen ja suuteli Ilkan kuvaa. "Hupsu sinä olet! Varis riikinkukon höyhenissä. Kallis puku ja voittajan ryhti! Kannahan tuota pukua hiukan kauemmin. Saammepa kuulla, millaisen laulun päästät!"
Kirje oli kirjoitettu tutulla käsialalla: "Rakas parooni! Lähetän teille kuvani ja ilmoitan, että isä Zwiebusch ja minä olemme elossa ja terveinä. Vielä ilmoitan, että saan varmasti miljoonan. Saanpa sen hyvin piankin. Elämme nykyään erittäin hyvissä oloissa. Tavatessamme kerron, mitä meille on tapahtunut. Te olette varmaankin jo unohtanut meidät. Tällä kirjeellä muistutan teille itsestäni ja pyydän, ettette unohtaisi, mitä minulle lupasitte. Rakastan teitä suuresti. Näen täällä paljon parooneja ja kreivejä, mutta te olette paras kaikista. Isä lähettää teille terveisensä. Kirjoittakaa minulle seuraavalla osoitteella (seuraa pitkä osoite). Kirjoittakaa: voinko toivoa, vai enkö? Teidän I."
Nauraen ja kääntämättä katsettaan kuvasta parooni pyysi rouva
Blaucherilta paperia ja kirjoitti:
"Terve, Ilka! Kiitos. Odotan sinua ja miljoonaasi. Älä tee tyhmyyksiä. Pysy järkevänä ja terveenä. Tervehdi puolestani vanhaa, tuhannesti piestyä paksulaistasi ja anna hänelle suuresta miljoonastasi pari kolme kultakolikkoa ryyppyrahoiksi. Sulhasesi, parooni von Saynitz."
Annettuaan kirjeen rouva Blaucherille postiin lähetettäväksi, Arthur istuutui pöydän ääreen ja alkoi piirtää valokuvaan suurta tulppaania. Kynä oli teroitettu kummastakin päästään. Toinen pää oli sininen, toinen punainen. Kumpainenkaan väri ei käynyt kuvan emaljipintaan. Ilkaa ei saatu tulppaaniin, vaikka Arthur istui piirustushommissaan pimeän tuloon saakka…