Itsepäinen tyttö pakeni vieläkin kerran, ja se kerta oli viimeinen.
Oli lauhkea huhtikuun yö… Kello oli jo aikaa sitten lyönyt kaksitoista, mutta M—me Blanchardin kesäteatterissa ei näytäntö vielä ollut loppunut. Näyttämöllä esitti M—lle Turille, mustan tieteen professori, taikatemppuja. Hän päästi naisten kengästä lentoon lauman kyyhkysiä ja veti sieltä sitten suosionosoitusten kaikuessa esiin suuren naisten hameen… Hän laski hameen maahan, ja kun hän taas kohotti sitä, ilmestyi sen alta pieni mefistopukuinen poika. Taikatemput olivat aina samoja, mutta niitä voitiinkin pitää vain "muun muassa" — numerona. M—me Blanchardin teatterissa annetaankin näytäntöjä vain jotta ravintolalla voitaisiin pitää teatterin nimitys. Yleisö syö ja juo enemmän kuin katsoo näyttämölle. Pylväiden takana ja aitioissa on pikkupöytiä. Ensirivin yleisö istuu selin näyttämöön voidakseen kiikaroida kokotteja, joiden hallussa on toinen rivi. Koko yleisö enemmän liikuskelee paikasta toiseen, kuin istuu paikoillaan… Se on liian liikkuvaista, eivätkä mitkään hyssytykset saisi sitä pysymään hiljaa sekuntiakaan… Se kuljeskelee permantokatsomon, ravintolasalin ja puiston väliä… Näyttämöä M—me Blanchard pitää myöskin esittääkseen yleisölleen "uutukaisia". M—lle Turillen taikaesityksen jälkeen oli näiden "uutukaisten" määrä laulaa. Odottaessaan taikaesityksen päättymistä yleisö etsii itselleen paikkoja, liikehtii levottomasti ja taputtaa käsiään naisprofessorille, kun ei ole muutakaan tekemistä. Eräässä aitiossa istui itse paksu M-me Blanchard ja leikitteli hymyillen kukkaviholla. Hän vakuutti "muutamille yleisöstä", jotka hyörivät hänen ympärillään, että odotetut "uutukaiset" olivat ihastuttavia… Hänen paksu puolisonsa, joka istui häntä vastapäätä, luki sanomalehteä, hymyili ja nyökytti päätään.
"Oi, niin ovat!" vakuutti hän. "Eipä tämä kuoro suotta tule meille niin kalliiksi. He ovat kaikki kuulemisen ja näkemisen arvoisia…"
"Kuulkaapas", virkkoi pyylevä, harmaantunut herrasmies paksulle M-me Blanchardille, "miksi ei tämänpäiväisessä ohjelmassa ole unkarilaisia lauluja?"
M—me Blanchard heristi veikistellen kysyjälle sormeaan.
"Kyllä tiedän, vicomte, miksi kaipaatte unkarilaisia lauluja", sanoi hän. "Hän, jonka tahtositte nähdä, on sairas eikä voi laulaa tänään…"
"Poloinen!" huokasi varakreivi. "Mikä tauti M—lle Ilkaa vaivaa?"
Blanchard kohautti olkapäitään.
"En tiedä… Mutta kylläpä minun Ilkani on jokaisen mielessä! Te olette varmaan jo sadas, joka tämän illan kuluessa on kysynyt häntä minulta. Sairas hän on, vicomte! Sairaus ei säästä kaunottariakaan…"
"Meidän unkarilainen kaunottaremme sairastaa sangen jaloa tautia", virkkoi rakuunanpuvussa oleva nuori mies, joka seisoi aitiossa toisten joukossa. "Hän oli eilen kertonut tuolle d'Eaumarin narrille olevansa sairas koti-ikävästä. Hei! Katsokaapa, vicomte Cési! Millainen… millainen … tenhotar!"