"Jospa sinä olisit minun tyttäreni, niin minä sinusta paljon pitäisin."
"Pitäkäähän minusta sentään", sanoi Mari ja syleili emäntää takaisin.
Samassa aukeni ovi ja Severin astui sisälle.
"Mitä te täällä toinen toisianne mittelette?" kysyi hän nauraen. "Sinä, Mari, olet liian suikea, kestämään äitini rinnalla, senhän jo näkee kaukaakin, ettei siinä mittelemistä kaipaa."
"Vieras silmä näkee, jota ei oma silmä näe," lausui hänen äitinsä.
"Katsellessani Maria, luulin vielä olevani itsekin nuori ja kaunis."
"Sanoitteko minun silmääni vieraaksi silmäksi, äiti? Minun silmissäni te olette paras äiti"
Tuo sana "äiti", "äiti", kahdesti lausuttu, kuului niin hellältä pojan äänestä, että jos outokin olisi ollut kuulemassa, hän olisi havainnut äidin ja pojan välin olevan mitä parhaimpia.
Severin tuli äitiinsä ulkomuodon suhteen niin, että helposti näkivät heidän äidiksi ja pojaksi, muutkin kuin tuttavat. Ja luonteeltansakin oli hän äitinsä kaltainen, mielenlaadun sävyisyydessä ja hyväntahtoisuudessa. Mutta isältänsä oli Severin perinyt koko joukon jämeyttä ja jäykkyyttä, miltei tulista käytöstä.
"Sinä teit kauniin työn, äitilleni Mari," lausui kohta sen jälkeen Severin, "kun toit hänelle nuot suloiset metsä kukat. Minä luulin sinun niitä poimivasi itsellesi kirkkoon."
"Jollei niillä olisi ollut niin mukava paikka täällä," vastasi Mari, "niin olisinkin ne pitänyt itse. Vaan eihän kirkossa ole vielä tavallista muiden pitää kukkasvihkoja kädessään, kuin morsianten."