Kun unilukkari oli lakannut soittamasta ja ennen kuin hän sulki tapulin luukut, katseli hän aina sitä laveata näkö-alaa, minkä paikkakunta tarjosi sinne ylhäälle.
Se oli sangen soma näkö-ala. Onkiveden selkä sinerti toisella sivulla, toisella oli kirkonkylän laveat vainiot ja niityt; niiden takana taas metsät ja kukkulat.
Mutta soma taikka ei, oli se unilukkarille aina hauskaa, niin talvella kuin suvellakin ja syksyn sateilla. Hän oli sillä alalla elänyt pitkän ikänsä. Hän tunsi joka hengen, lapsesta vanhukseen saakka; joka siinä liikkui, hääri ja pyöri tämän elämän pyrinnöissä.
Hän oli ollut lapsien opettaja ja aikaihmisten neuvon antaja ja vanhusten tuttava ja kaikkien hyvä ystävä, siitä asti kuin hän seurakunnan virkaan pääsi.
Sanoimme ollut. Sillä uusi aika oli tuonut muassansa uusia opettajia ja uusia neuvonantajia ja uusia mielipiteitä.
Ne olivat tahtoneet sysätä vanhan unilukkarin syrjään. Hänen iltakelloansa ei enään kuultu samalla hartaudella kuin ennen.
Moni piti sitä turhamaisena kun muutamat nostivat lakkiansa iltakellon ensimmäisellä kolkkauksella. Pyhäpäivät ja sunnuntait eivät enää olleet ainoat, joita kansa vietti juhlana. Ja papin saarnat kirkossa ja opetukset lukusioilla eivät olleet ainoat puheet, joita kansa kuulteli.
Niitä oli jo syntynyt lisäyksiäkin, joita nimitettiin kansanhuveiksi. Niissä pidettiin puhetta "kansallisuudesta", joka oli samanlainen outo jumala kuin se, jota muinaiset Egyptiläiset palvelivat.
Mutta sen verran kansa oppi siitä pian tietämään, että sille oli huudettava "eläköön" ja että se asui jossain Helsingissä. Ja jollei sille ahkerasti huudettaisi "eläköön" joka kerta kuin sen kunniaksi pidettiin puheita, niin se pian kuolisi.
Näitä kaikkia oli vanha unilukkari, jonka elämä oli kulkenut tasaista ja hiljaista juoksua, saanut lopulla ikäänsä nähdä ja kuulla.