Hän istui pitkänä, laihana, mustiin puettuna pöydän ääressä. Sillan astuessa sisään hän nousi ja meni tätä vastaan sanoen hyvin selvästi korostetuin äänin:
— Te olette Corrado Silla?
— Olen, herra.
— Kiitän teitä.
Lausuttuaan nämä sanat lempeällä ja vakavalla äänellä kreivi puristi nuorukaisen kättä.
— Otaksun, että ihmettelitte, kun ette nähnyt, minua eilen illalla.
— Muuta, pikemmin ihmettelin… sanoi Silla, mutta kreivi katkaisi hänen lauseensa.
— Oh, hyvä, hyvä, se miellyttää minua, sillä vain aasit ja konnat eivät ihmettele mitään. Mutta sihteerini sanoi kai teille, joko italiaksi tai saksaksi, että minun on tapana mennä nukkumaan ennen kello kymmentä. Se on teistä kummallinen tapa, vai mitä? Ja niin se onkin, se on minulla ollut jo kaksikymmentäviisi vuotta. — Ja Kuinka tuo ajurinveijari toi teidät tänne?
— Erittäin hyvin.
Kreivi käski Sillaa istumaan ja istahti itsekin sanoen: