— Tunnen tarvetta vakuuttaa teille, alkoi kreivi uudelleen hetken äänettömyyden perästä, — etten ole neuvonut teitä tähän avioliittoon.
Marina hymyili.
— Mutta minä kiitän teitä neuvostanne, sanoi hän, — olen erittäin onnellinen.
Kreivi olisi tahtonut suuttua, mutta ei voinut tällä kertaa. Totta kyllä, että Marina oli päättänyt kysymättä hänen neuvoaan, mutta hänen omalletunnolleen jäivät kuitenkin nuo kirjastossa lausutut ja nyt Marinan muistuttamat sanat. Hän ei ollut mies saivartelemaan omantuntonsa kanssa tyynnyttääkseen sitä. Nyt nuo sanat palasivat hänen mieleensä, hän liioitteli niiden merkitystä ja oli pahoillaan, että oli niitä koskaan lausunut.
— Ja te olette tyytyväinen?
— Olisi vähän liian myöhäistä vastata nyt ei, mutta minä olen onnellinen, johan sen sanoin.
— Kuulkaa, Marina!
Pitkään aikaan kreivi ei ollut puhunut sisarentyttärelleen sellaisella vakavalla hellyydellä, jonka hän nyt pani näihin kahteen sanaan. Hänen rakkaan sisarvainajansa tytär oli tehnyt päätöksen, jonka kautta joutuisi ikipäiviksi pois hänen luotaan. Hän ei uskonut tämän tulevan onnelliseksi ja pelkäsi nyt itse olevansa syypää tähän pahaa ennustavaan avioliittoon, pelkäsi tulleensa puhuneeksi varomattomia sanoja suutuksissaan niistä loukkauksista, joita hänen sisarentyttärensä oli hänelle tehnyt, sekä halusta päästä näkemästä häntä enää tai kuulemasta hänen kiusoittavaa ääntään. Tuo halu, joka tähän saakka oli ollut hänessä luja ja vakava, laimeni nyt, kun asia oli toteutumaisillaan.
Koska Marina ei liikahtanut, otti hän muutaman askeleen tätä kohti ja sanoi:
— Teidän arvostanne tulen minä pitämään huolen tässä tilaisuudessa.