Edith puhui painaen päänsä hänen olkapäätään vastaan, sillä hän ei voinut puhua paljastetuin kasvoin sydämensä asioista.
— Tiedätkö? On olemassa jokin, joka sanoo minulle: hänellä ei ole enää isänmaata, ei vanhoja ystäviä eikä nuoruutta, mutta olen rauhallinen, koska sinä olet paikallasi hänen vierellään ja annat hänelle sydämesi ja koko elämäsi.
— Oi, ei, ei, ei, puhkesi Steinegge puhumaan.
— Se sanoo minulle niin, isä. Ja lisää vielä: et saa erota nyt isästäsi, jos…
Edith alensi ääntään:
— … jos toivot, että kerran yhdymme kaikki ja olemme onnellisempia, paljon onnellisempia kuin noina surullisina vuosina, jolloin isäsi ponnisteli ja kärsi niin paljon minun ja sinun itsesikin tähden.
Steinegge sulki kätensä tyttärensä käden ympärille toistaen:
— Ei, ei, ei!
— Niin… ja sitten isä, sanoi Edith nostaen ylös valoisat kasvonsa, — siinä on vielä toinenkin pikku seikka. Tuo herra ei ole minun mieleiseni.
— Oo, mahdotonta! Ajattele, lapseni, kuka ties voisimme ehkä siitä huolimatta pysyä yhdessä.