Asianajaja koetti tyynnyttää heitä liikkein, sanoen sekä päällään että käsillään, etteivät pelästyisi ja että odottaisivat. Nepo tyyntyi, mutta kreivitär kertasi yhä kovemmin: — Oo Jumalani, oo Jumalani —, ja purskahti itkuun.
— Te olisitte voinut olla varovaisempi, isä, huomautti Mirovich tylysti ja lähestyi kreivitärtä apuaan tarjoten ja rohkaisten.
— Armias, pyhä Jumala! nyyhkytti tämä. — Noin hirvittäviä sanoja… ja vielä päivällisen päälle.
— Rouvani, sanoi munkki. — Sairaan etu vaatii, että puhutaan selvästi ja nopeasti. Ja muuten on minulla tapana sanoa totuus päivällisen päällekin.
— Jatkakaa, jatkakaa! huudahti asianajaja. — Selittäkää pian.
— Olisin sen jo tehnyt, jos herra ja rouva olisivat olleet hiukan kärsivällisempiä. En tarkoita, että olisi käytetty aseita tai myrkkyä. Lapsikin tuntee halvauksen; ja tässä tapauksessa on todellakin kysymys halvauksesta. Sanon murhattu, sillä olen varma siitä, että tämän sairauden alkusyynä on jonkin henkilön kiivas väliintulo.
— Tämä on mieletöntä! huudahti Nepo.
— Te olette mieletön, kaunis nuoriherra, sanoi munkki korostaen joka tavua ja katsoen häneen puoleksi ivallisesti, puoleksi ylpeästi. — Te olette mieletön. Jos minulla esimerkiksi on sydänvika ja teillä ei, niin voivat henkilöt, jotka rakastavat minua, tappaa minut ilman myrkkyä tai aseita.
— Siis te sanotte… äännähti Vezza lopettaakseen tuon hermostuttavan sananvaihdon.
— Minä sanon, vastasi munkki, — että sairas sai halvauksen jonkin hirvittävän voimakkaan mielenliikutuksen johdosta.