Marina kuunteli hänen askeliensa kaikua, kun hän meni portaita alas.
Sitten hän palasi arkun luokse.
Hän epäröi avata sitä ja jäi katselemaan ebenpuuhun leikeltyjä hieroglyfeja ja salaperäisiä norsunluisia kuvia, jotka tällä hetkellä tuntuivat hänestä mustassa helvetin virrassa kelluvilta aaveilta. Sitten hän laski päättäväisesti läpän alas.
Hän säpsähti; kansi oli tullut suljetuksi liian kiivaasti, niin että peili oli mennyt palasiksi, aivan Cecilian tahdon mukaan. Hän luki uudelleen käsikirjoituksen viimeisen sivun, avasi hiuksensa, tarttui toiseen palmikkoon ja vei sen Cecilian hiusten viereen: elävät ja kuolleet hiukset eivät olleet vähääkään toistensa näköiset.
Sitten hän tarttui hansikkaaseen. Kuinka kylmältä sen nahka tuntuikaan! Se pani väristykset kulkemaan pitkin ihoa. Ei, ei hansikaskaan sopinut; se oli liian pieni.
Marina pani takaisin käsikirjoituksen, rukouskirjan, hansikkaan, hiukset, peilin puitteet palasineen salalaatikkoon ja painoi lujasti koukkua. Vieteri ponnahti ja pohja meni paikoilleen. Tämän tehtyään hän putosi polvilleen, nojasi käsivartensa arkun kantta vastaan ja peitti kasvonsa. Kynttilä, joka paloi hänen yläpuolellaan valaisten kultaisin heijastuksin hänen hiustensa aaltoja, näytti olevan ainoa elävä olento koko huoneessa. Sen liekki oli oudon rauhaton, se sävähteli ja hypähteli selittämättömän haikeasti, pieneni sitten pienenemistään kuin koettaen laskeutua alas Marinan korvaan, kuiskatakseen hänelle: »Mikä sinua vaivaa?» Mutta vaikka itse valon henki olisi puhunut tuolle ruusunpunaiselle korvalle, niin se ei olisi saanut vastausta. Tuolla polvistuneella olennolla ei ollut enää aisteja eikä ääntä. Hänen sydämensä tuskin enää löi. Verikin oli melkein seisahtunut. Tuon suuren hiljaisuuden keskellä taisteli hänen aivoissaan tahdon voima ja selvä järki tuota aavetta vastaan, joka yhtäkkiä oli noussut hänen eteensä kamaline aikeineen tunkeutua hänen vereensä, pakottautua hänen luihinsa ja, imettyään hänen sielunsa ja elämänsä, asettua itse niiden sijalle. Muulloin ei Marinan tavanmukainen epäily olisi antanut minkäänlaisen aaveen edes lähestyäkään häntä, mutta nyt tuo ohut epäilyksen harso oli särkynyt ja haihtunut hänen henkensä käsittämättömässä hämmingissä kuutamoisen souturetken jälkeen.
Hänen ensimmäinen vaikutelmansa, ymmärtäessään käsikirjotuksen kuiskaaman ajatuksen, oli ollut kauhu.
Hän oli voittanut sen heti tahtonsa voimalla päättäen kylmäverisesti tutkia ja tarkastaa joka sanan. Keskittyen voimakkaasti miettimään lukemaansa hän kuuli käskevän sisäisen äänen sanovan:
— Ei, se ei ole totta.
Mutta heti sen jälkeen hän epäili tätä ääntä, koska se ei sitten enää puhunut. Se ei voinut olla muuta kuin loppupäätös niistä perustelevista todisteluista, joiden kautta hänen ajatuksensa oli salaman nopeudella lennähtänyt. Täytyi palata takaisin ja antaa ajatuksen pala palalta tehdä sama matka.
Tuon naisen järki oli ollut sairas. Niinhän kertoi vanha tarukin ja sen hän itsekin tunnusti, sen ilmaisi myöskin hänen ajatuksensa kiihoitus ja kuumeinen sekasorto, vaikkakaan hänen älynsä oleellinen käsityskyky ei riittänyt yksistään todistamaan sitä. Oliko sitten tuo käsitys toisesta maaelämästä edes jonkin verran uusi ja omintakeinen, jotta se voisi saada uskomaan johonkin korkeampaan vaikutukseen ja ottamaan vakavalta kannalta Cecilian ilmestykset? Ei, se olettamus oli niin vanha kuin itse maailma ja hyvinkin tunnettu, niin että tuo onneton oli aivan hyvin ennen voinut kuulla tai lukea siitä ja oli sitten löytänyt sen omista muistoistaan tuskan hetkenä. Hän oli ehkä takertunut ja eläytynyt siihen, löytäen siinä lohdutuksensa, ja tämä ajatus oli muuttunut näin hänen verekseen. Näyt? Seinät olivat tietysti vastanneet onnettomalle vähäjärkiselle sitä, mitä hän mielikuvituksensa ja tahtonsa tarmolla heiltä pyysi. Ne olivat vastanneet tulella. Niin, mutta selvästikö? Ei suinkaan; ja mitä merkitsivät sitten hiukset, hansikas ja peili? Minkä tähden panna vertaamaan kättä ja kuolleita hiuksia elävän käteen ja hiuksiin? Toivoiko hän syntyvänsä uudelleen, vaiko heräävänsä kuolleista?