* * * * *
Myöskin Uuden Seelannin maasta ja kansasta on Cook antanut tärkeitä tietoja, joista tässä mainittakoon pääasiallisimmat.
Niinkuin jo mainittiin, oli eteläinen saari enimmäkseen jylhää vuorimaata, vaan pohjoinen sitä vastoin luonnoltaan kauniimpaa; sillä siellä nähtiin mäkien ja vuorien ohella tasankoja ja laaksoja, joissa kasvoi metsää ja lirisi pieniä, kirkasvetisiä puroja. Eläinkunta oli köyhää, sillä tuskinpa siellä tavattiin muuta kuin rottia ja koiria. Sitä rikkaampi oli sen sijaan kasvikunta. Etenkin veti Englantilaisten huomiota puoleensa eräs hamppulaji (Phormium tenax), jonka lehdistä asukkaat valmistivat vaatetta ja vahvaa nuoraa. Siitä tekivät he niinikään kalaverkkonsa siten vaan että kasvin lehdet leikattiin kapeiksi säikeiksi ja solmittiin sitten silmukoille. Samasta kasvista saatiin myöskin, vaikka toisella tavoin valmistettuna, hienoa lumivalkeaa kangasta.
Uusiseelantilaiset olivat voimakasta ja rotevaa kansaa, joka ei pitänyt aivan paljon lukua ulkonaisen elämän hienoudesta, mutta ei ollut myöskään ihan väliäpitämätönkään siinä suhteessa. Tatueeraamistapa oli yleinen ja ihmeekseen huomasivat Englantilaiset, että miehet osoittivat tämän kaunistuskeinon käyttämisessä enemmän turhamielisyyttä kuin naiset. Tukkansa voitelivat he linnun- tai kalanrasvalla, joka kuitenkin aikaa myöten levitti ympärilleen jokseenkin vastenmielistä hajua. Muista koristusneuvoista mainittakoon korvakoristeet, joina käytettiin mitä erilaisimpia esineitä, niinkuin kalanluita, puupalasia, höyheniä, kangaspalasia y.m. Verhona käytettiin kaksi vaatepalaa, joista toinen ulottui hartioilta polviin saakka ja toinen oli kiedottu keskiruumiin ympäri. Naisten pukine oli muuten samanlainen kuin miestenkin.
Uusiseelantilaiset elättivät itseään kalastuksella ja maanviljelyllä; pellot olivat tarkkaan eroitetut toisistaan aituuksilla. Asumuksien rakentamiseen ei uhrattu tavallisesti paljon vaivaa. Maahan pystytetyt heinäkasveilla täytetyt patsaat olivat seininä ja katto muodostettiin yhtä yksinkertaisesti. Venheet ja alukset rakennettiin sen sijaan sitä keinollisemmin. Ne olivat pitkiä ja kapeita; suurempiin mahtui aina 100 mieheen asti ja väliin yhdistettiin kaksi alusta yhdeksi. Koristukseksi leikattiin niihin kaikenlaisia piirroksia ja keulapuolella nähtiin niissä tavattoman pitkällä kielellä varustettuja ihmisen pään kuvia, jotka muuteukin olivat niin rumia kuin vaan mahdollista.
Uusiseelantilaiset kuuluivat samaan kansanheimoon kuin Seurasaarienkin asukkaat ja puhuivat melkein samaa kieltäkin. Vanha tarina kertoo että Maorit vaelsivat (noin 1300 paikoilla jälk. Kr.) Sandwich-saarilta Uuteen Seelantiin, tunkien tieltään sen alkuperäiset asukkaat. Myöhempi tutkimus on levittänyt yhä enemmän valoa kansanvaelluksiin Tyynen meren saarissa, mutta Cook'in ansioksi on kuitenkin luettava että hän ensiksi on koonnut sitä seikkaa koskevia satuja. Luonteeltaan olivat Uuden Seelannin asukkaat raaemmat kuin Tahitilaiset, mutta sen sijaan myöskin uljaammat ja tavoiltaan puhtaammat. Kunkin heimon jäsenet asuivat vahvasti varustetuissa kylissään ja olivat keskenään mitä paraimmassa sovussa, vaan osoittivat sitä suurempaa julmuutta vihollisiansa kohtaan. Vangiksi joutuneille ei suotu mitään armoa, vaan tapettiin säälimättä ja syötiin sitten voiton kunniaksi vietetyissä juhlissa. Kun Uusiseelantilaiset pitivät vihollisinaan kaikkia muukalaisia, voimme helposti ymmärtää, minkä tähden he katselivat karsain silmin Englantilaisiakin.
UUSI HOLLANTI.
Maaliskuun lopulla jätti Cook Uuden Seelannin taaksensa ja saapui jo seuraavan kuun keskipaikoilla Uuden Hollannin rannikolle, jonka Englantilaiset luulivat olevan yhteydessä Tasmanin löytämän Van Diemenin maan kanssa. Seuraten matalavuorista, harvametsäistä rannikkoa, purjehti Cook pohjoista kohden etsien soveliasta maallenousupaikkaa. Sieltä täältä nousevasta savusta huomasi hän että maa oli asuttua ja kohtapa saatiin nähdä kirjaviksi maalattuja asukkaitakin, jotka olivat varustetut keihäillä ja jonkunlaisilla turkkilaisen miekan kaltaisilla puisilla heittoaseilla (bomerangeilla).
Erään lahden rannalla koettivat Englantilaiset päästä lähempään yhteyteen näiden asukasten kanssa. Mutta niinpian kuin he olivat lähestyneet maata, pötkivät villit pakosalle, paitsi kaksi miestä, jotka jäivät paikoilleen asettuen rohkeasti Englantilaisia vastustamaan. Uhkaavan näköisinä heiluttivat he aseitaan huutaen kielellä, jota ei Tupiakaan ymmärtänyt. näitä rohkeita rannikkonsa puolustajia oli mahdoton saada suostutetuiksi sovinnollisilla keinoilla; heitä vastaan oli käyttäminen ampuma-aseita. Kun toinen heistä oli saanut haavan jalkaansa, pakeni hän erääsen mökkiin, vaan tuli kohta sieltä takasin kilvellä varustettuna ja ryhtyi uudelleen taisteluun yhdessä toverinsa kanssa. Kohta näkivät villit kuitenkin heikkoutensa ja pakenivat. Englantilaiset nousivat silloin maalle, tutkivat tyhjiksi jätettyjä asumuksia ja koettivat kaikin tavoin päästä yhteyteen asukasten kanssa. Se oli kuitenkin turhaa, sillä villit karttoivat huolellisesti uusia tulokkaita. Kahdeksan päivää viettivät Englantilaiset kuitenkin seudussa, kutsuen sen Botany-bayksi s.o. Kasvilahdeksi, syystä kun kasvullisuus siellä oli mitä runsaimpia.
Cook purjehti yhä pohjoista kohden seuraten rantaa parin peninkulman päästä. Matka oli erittäin yksitoikkoista, jopa kävi vaaralliseksikin noiden monilukuisten karien ja koralliluotojen kautta, jotka ulottuivat pitkin Uuden Hollannin koillisrantaa aina Uuteen Guineaan asti. Kuohuen loiskuivat meren aallot noita purjehtijalle vaarallisia kareja vastaan, jotka muodostavat välilleen ainoastaan soukkia kulkuväyliä. Joskus nousivat Englantilaiset maalle, koettaen päästä alkuasukasten yhteyteen, mutta yhä vaan huonolla menestyksellä. Cook nimitti kuivan, jokia kaipaavan rannikon Uusi-etelä-Wales'iksi, arvellen ettei siellä ollut mitään, joka voisi houkutella eurooppalaisia uudisasukkaita; hätäisellä tarkastusmatkallaan ei hän huomannut että seutu oli kivennäistuotteiden suhteen maailman arvokkaimpia.