Ja niin otti piispa muistokirjansa, kirjoitti lauseen siihen ja siitä se on painettu ja muillekkin opetettu.
Mutta piispa istui kau'an iltaisella ajatuksissaan; ja levolle laskiessaan hän lausui: Niin menee sivistys-työ vähitellen eteenpäin; satavuotta on pieni aika kansakuntain, ihmiskunnan historiassa ja kuitenkin siinä on jo monta orasta ehtinyt kuihtua taikka tähkälle tuleentua. Kukapa olisi voinut Agricolalle sanoa: sata vuotta tämän jälkeen on Suomessa oma yliopisto, on raamattu Suomen kielellä. Kiitos olkoon Jumalan, kansamme edistyy kuitenkin. — Piispa nukkui. — Mutta unessa hän näki sata vuotta eteenpäin. Hän kulki Suomen soita ja saloja; siellä oli nälkää, oli sota maassa. Viholliset ryöstivät Turun kaupunkia ja hallitsivat maata. Piispan täytyi paeta; hän meni syvälle sydänmaahan. — Sinne hän pakeni ja siellä oli pieni mökki. Mökissä oli köyhä sokea eukko pienen poikansa kanssa. Leipää ei ollut, ainoa ravinto oli nauriit, joita paistettiin ja suolan kanssa syötiin. — Piispa oli kovin suruissaan. Mutta eukko oli tyytyväinen; illalla lauloi hän ulkoa ehtoo virren, poika luki ilta-rukouksen ja niin he nukkuivat, ikäänkuin onnellisimmat ihmiset maailmassa. —
Ovatpa he kuitenkin onnellisia; heillä on sielun ravintoa; he osaavat lukea ja rukoilla, sanoi piispa ja samalla hän heräsi. —
Sepä oli kummallista unta, hän sanoi. Onkohan se ennustus? Koska tämä kovapäinen kansa osaa lukea niin, että joka mökissä olisi Jumalan sana surujen lohdutuksena?
Kukapa sen tietää?
Näin kysyi raamatun kääntäjä Jiska Rothovius.
* * * * *
Sata vuotta on taaskin kulunut, kuollut on Jiska Rothovius; mutta Suomen kansa ei ole kuollut. Tosin sillä on kova, ankara aika kestettävänä: koetusten tuima tuli, joka sen kaikkia voimia jännittää: rutto, nälkä ja sota ovat viimeisen vuosisadan kuluessa vuorotellen sen vieraina olleet; isoviha on verilaineillaan huuhtonut sen mannerta ja tuhkana sekä raunioina ovat kansan tuhatvuotisen viljelyksen hedelmät. Mutta ajalla kaikkein pimeimmällä on säilynyt se hengen viljelys, jota Agricola oli alkanut, Rothovius jatkanut ja Petraeus innokkaasti edistänyt. Ajan myrskyisimpäin aaltojen lomassa on Suomella piispana mies, joka sivistys-laihon juurruttaa ja kastaa taisi. Hän kulkee ympäri maata, tutkii pappien kuntoa, kirkkojen ja pappiloin tilaa. Eikä vaan niitä, mutta kansaakin, itse alhaista väestöä hän tutkii. Sen tietämättömyys kristinopin pääkappaleissa häntä huolettaa. Ei, tämä ei saa näin olla, kansan, joka on näin kau'an ollut kristin opin ulkonaisien etujen nautinnossa täytyy saada sen sisältö, sen voima ja henki elämäkseen: Suomen kansan täytyy tulla lukutaitoon.
Näin hän miettii, eikä hän ole toimeen panematta, mitä hän kansalle hyväksi miettii, jokaisen papin, jokaisen lukkarin täytyy ryhtyä toimeen kansaa lukemiseen saattamaan, jokaisen, joka pyrkii esille Herran ehtoolliselle täytyy tuntea uskonopin, jota hän tunnustaa, täytyy itse osata omistaa kirjatietoa itselleen. — Näin työskentelee, puuhailee ja toimii hän, tuo voimakas piispa, jonka jokainen Suomen poika ja tyttö jo tuntee: Johannes Gezelius.
Mitä emä laulaa, sitä poika visertää: