Näin kertoi kuusen haltijatar ja hiiriseurue katseli äänetönnä toisensa silmiin.
"Se oli nyt paljaaltaan ihmisistä," sanoi viimein eräs yökkö.
"Ja niistäkin liian pitkä ja tavallinen," muistutti pensas-hiiri.
"Kiitoksia paljon!" emähiiri sanoi; "nuo pienoset eivät ymmärrä paljon."
"Hyvää yötä!" haltijatar lausui, käänsi lippaan kainaloonsa ja astui kotiinsa kuusen latvaan. —
TULIPALO.
Ihmissielu! Mikä olento? Ei ainetta, ei muotoa, ei paikkaa, eikä mitään aistillista ja kuitenkin väkevin, voimakkain, määrääväisin. — Hengen suuruutta maailma ihailee; vaan oikeata suuruutta se vapisee. Hengen taistelusta paljon puhutaan — vaan oikeassa taistelussa — henkien taistelussa maailma hukkuu, palo ei ole vielä oikein alkanutkaan ja kuitenkin ne sielut joissa on pieni kipinä syttynyt, vinkuvat säikähdyksestä. —
Sytytä koko syttyvä aine, tuo löyhä, tulta kestävä röykkiö, niin on tulipalo valmis. Palakoon, kunhan karsien joukosta kullan jyväset löytyy. Mikä on henki ja mitä se ei ole? Se on olematon ja kaikkialla oleva; se on ainoa todellinen olemus. Sinä kummallinen kaksoishaamu, ihminen. Henki sulla on ja kuitenkin aine sitä kahlitsee. Tahtoisit lentää, vapautua paikan rajoista, kohota puhtaana, ylevä henkenä, vaan aine laahaa perässä — himot myrkyttävät henkesi elämän — himoja maailma palvelee. Hengen suurin, pahin, julmin vihollinen on saanut vallan; se myrkky joka turmelee, kuolettaa oikean elämän, hengen vapaan lennon katkaisemalla — sitomalla tuon suuren, äärettömän tämän pienen, turhan, alhaisen piiriin — se myrkky huumaavalla juomallaan on saanut päihdyttää henkien tunnottoman elimistön, niin että nyt hummaten palvellaan aistillisuutta. Ihminen sytyttää helvetin tulen omaan poveensa ja nauraa mitä makeimmasti tälle viattomalle kepposelleen. Kas murhapolttajaa! —
Naura vaan, naura ja tanssi niin kau'an kun — voit. Sillä pieni se aika on, jolla ihmiset sytytetyssä teaatterissa tai tanssi-salongissa huvittavat himojaan. Anna tulen vaan hiljaa jäytää — anna sen palaa perustuksissa, pian siitä tulee semmoinen liekki, ett'ei sitä pidätä maa eikä taivas, vaan kaikki mitä sen tielle sattuu, palaa, hukkuu tulimereen. — Niin on himojenkin laita. Ne kasvavat: pieni, vähäpätöinen huolimattomuus tulee tavaksi, tapa muuttuu vaatimukseksi — vaatimus kasvaa hillitsemättömäksi — voittamattomaksi — hurjaksi voimaksi, jota ei peljätä helvetin tuli, ei houkuttele taivaan ilo: Jumala ja perkele ovat saman tekeviä himonsa orjalle — ainoastaan himo, tuo hirveä himo on yksinvaltias, julma, säälimätön tyranni. —
Ja maailma puuhaa mellastaa taistelee noita pieniä — turhia — oikkuja itsekkäitä himoja varten.