— Mistäs Saarela sitten saa ne 10,000 markkaa? kysyi rouva minuun kääntyen.
Selitin entisen isäntäni Söderbergin takuulla voivani ne tällaiseen tarkoitukseen hankkia.
— Ja minulle siis jäisi vaan 10,000 markkaa, sanoi hän taas.
— Sekä edeskinpäin osa liikkeestä, huomautti Helander.
Hetken päästä jatkoi rouva:
— Kyllä se kuitenkin on kovin vähän. Voi voi kuinka paljon Sakari-vainaa tähän rahoja tuhlasi, sellaisia suuria summia kun hän aina milloin minnekin lähetteli.
— Tarvitseehan sitä afäärissä rahoja lähetellä, sanoi Kahva, mutta omiakos ne ovat. Ne ovat ostajilta saatuja ja menevät niille, joilta itse tavaransa saapi.
Mieliala seurassa yhä raskaantui ja puhelu harveni. Äänettöminä laitoimme uudet totilasimme ja rouva poistui toisiin huoneisiin. Helanderia ja minua alkoi tämän kaupanteko vaivata, me siitä jo mainitsimmekin, mutta Asplund, joka sukulaisuutensa ja liikkeen isäntänä olonsa takia tahtoi välttää ikävyyksiä, koetteli meitä rauhoittaa.
Hetken kuluttua tuli rouva taas sisään, entistään päättävämmän näköisenä. Hän ei voinut käsittää puheita lisätyn pääoman välttämättömyydestä eikä mahdottomuudesta hoitaa asioita nykyisellään, mutta hän tunsi että liikkeen joutuminen vieraisiin käsiin kokonaan muuttaisi hänen suhteensa siihen ja että elämä tulisi ahtaammaksi kuin tähän asti. Köyhän elämän hän kyllä tunsi entisajoilta.
— Vieläkö minä sitten saisin täällä asuakaan?