Muitten mukana menin sinäkin iltana Seurahuoneelle, jonne joukolla saapui kaupungin herroja, etupäässä voittaneen listan miehiä. Myöskin Kemppainen ja Nurhonen tulivat sinne. He liikkuivat tottumattoman epävarmuudella ja näyttivät olevan erimielisiä valittavasta istuinpaikasta. Kemppainen, jota tällaisissa miesseuroissa ei vielä näihinkään aikoihin ollut näkynyt, halusi piiloisaa paikkaa, jonkalaisen he sitten valitsivatkin.
Kumma kyllä, en ollenkaan jakanut seuralaisteni äänekästä iloa vaalin tuloksesta. Niin suuresti kuin vastakkainen tulos minua olisi harmittanutkin, tuntui sittenkin kun ei nytkään kaikki olisi käynyt parhaalla tavalla. Lisäksi vaivasi minua tieto Kemppaisen ja Nurhosen läsnäolosta, vaikkeivät he edes samassa huoneessakaan istuneet. Kenellekään hyvästiä sanomatta läksin hetimiten pois, ajatuksissani ihmetellen mitenkä ja mistä syystä niin suuresti innostuin vaalissa työskentelemään. Eihän minulle tämän kaupungin asiat mitään kuulu, päättelin. Järjestäkööt juomakauppansa ja muut kysymyksensä miten parhaaksi näkevät ne, jotka itse saavat vaikutuksiakin kokea.
Kävellessäni kulin Löfbergin matalalla olevan asunnon ohi ja näin siellä väet istuvan hauskassa teenjuonnissa.
Vaikka oli jo myöhäinen iltahetki, en voinut olla sisään poikkeamatta. Heidän seurastaan hengähti sellainen iloinen, elinhaluinen tuulahdus, että tuntui kuin astuisi toiseen maailmaan. Ja kuitenkin puhuivat hekin päivän vaalista, kertoellen kuulemiaan naurettavia yksityistapauksia, jotka täti Löfbergiä suuresti huvittivat.
— Onnea nyt voittajille!
-— Jopa tekin joudatte meitä muistamaan!
— Ettekä ole edes voittokemuissa!
Kysymyksiä ja huudahtuksia sateli sellaisella nopeudella, ettei niihin ollut yrittämistäkään vastata. Enkä minä kiiruhtanut mitään sanomaankaan.
— Kas kun on ylpeä, ettei enää mitään puhukkaan, jatkoi rouva Löfberg.
Eikö ole syytäkin, sanoin viimein.