Sillä aikaa meillä oli sama sietämätön puurtaminen kuin tavallisesti Fort Sumterissa. Työskentelimme kuin elukat, hajoittaaksemme ja muuttaaksemme kanuunia, täyttääksemme vanhoihin muureihin syntyneitä aukkoja niillä pirstaleilla, joita liittolaisten kanuunat helvetillisen tulen vallitessa heittivät ympärillemme. Me reudoimme ja ahersimme kuin entisaikain kaleriorjat saamatta osaksemme sotilaallista kunnioitusta, ja meillä oli kymmentä kertaa vaikeampi ja kahta vaarallisempi tehtävä kuin linnaväellä. Ruokaa oli niukalta, ja me — rangaistusvangit — saimme sitä luonnollisesti kaikkein vähin. Jos turvaholvit olivat täynnä, niin kutka jäivät suojatta — niin, luonnollisesti rangaistusvangit. Niinpä kurjuus ei ollut jättänyt minuun paljoa inhimillistä jäljelle.
Tällaista kesti kuukauden ajan. Näinpä silloin eräänä päivänä, ettei etelävaltioiden lippua ollut Fort Wagnerissa, ja puolen tunnin kuluttua nostettiin tähtiIippu — tiesin silloin, että linnake oli valloitettu, ja seuraava etelävaltioiden upseerien keskustelu vahvisti arveluani:
— Kun yankee-armeija on vallannut Fort Wagnerin, tulee pian meidän vuoromme Fort Sumterissa.
— No, jos he ovat niin tyhmiä, niin valmistamme heille kuuman vastaanoton, — sanoi toinen. — Miten luulet heidän aikovan koettaa?
— Veneillä luonnollisesti, — mutisi toinen ja lisäsi: — Katsoppa tuonne! Siinäpä rumahinen! — Ja samassa näin miten monitorista tuleva pommi kiskaisi graniittimöhkäleen muurista erään linnakkeessa olevan työpaikan yläpuolelta. Näin pari kolme ruumista kiemurtelevan kiviröykkiöiden alla.
Heidän sanansa herättivät mieleeni erään tuuman; kun yankeet hyökkäisivät veneineen, niin minä kiipeäisin holvimajojen yli ja pakenisin heidän kerallaan, jos heidät käännytettäisiin takaisin. Jos he valtaisivat Fort Sumterin, niin silloinhan olisin joka tapauksessa vapaa. Valmistukset, joita oli tehty sellaisen hyökkäyksen varalle, antoivat minulle varmuuden, ettei se onnistuisi. Linnake oli paljaina raunioina eikä mikään pattereilla oleva järeämpi kanuuna ollut toimintakelpoinen; mutta näiden raunioiden joukossa oli pommeilta turvassa olevia holveja, joiden kimppuun ei saattanut hyökätä; ja muurit saattoivat vielä kantaa kevyemmän tykistön. Nämä ladattiin kartesseilla ja suunnattiin siten, että niiden ristituli vahvistaisi määrättyjä linnakkeen osia; ja käsigranaateilla varattua väkeä asetettiin sopiviin paikkoihin. Harvojen tykkikomppanioiden sijalle, jotka pommituksen aikana olivat olleet linnakkeessa, oli asetettu georgialaista Colquittin jalkaväkeä. Nyt piti kiväärien eikä kanuunain suojella Fort Sumteria.
Upseerit, jotka keskenään juttelivat, näyttivät pitävän minua pikemmin koneena kuin ihmisenä, ja minä kuulin heidän keskustelustaan, että patterit olivat varatut Johnstonin, Moultrien ja Sullivanin saaren kohdalta merkinannon tapahduttua suuntaamaan tulen Fort Sumterin etuosaan; ja niiden kanuunat olivat sovitetut siten, että ne saattoivat ampua maaliin yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin.
Sellaisen tulen ahdistamana oli veneillähyökkäys tuomittu epäonnistumaan, ja senpä vuoksi minä valmistauduin seuraamaan pohjoisvaltioiden joukkoja niiden paetessa.
Valitsin muuriaukon, jonka pirstaleet viettivät rantaan päin. Siihen oli helppo laskea, jonka vuoksi sen piti houkutella jotakuta maihinnousujoukon upseeria. Kiinnitin huomioni siihen, ettei mitään kanuunaa hevin saattanut asettaa sinne. Tästä aukosta minä aijoin paeta liittyäkseni pohjoisvaltioiden armeijaan; ja nyt vain odotin yötä, jonka tuli lahjoittaa minulle vapaus.
Päivän epätoivoisesta ponnistuksesta ja uupumuksesta huolimatta minä lepäsin valveilla melkein koko yön tähystellen maallenousualuksia, mutta huomasin ainoastaan jonkun monitorien lähettämän laukauksen. Seuraavana päivänä näin jotakin olevan tekeillä. Meille tuli kiire ladata käsigranaatteja ja asettaa hiekkasäkkejä monien vallinsarvien ympärille, estääksemme kiväärinluoteja tunkeutumasta.