KELTAKUKKIA
Kirj.
Ari Aalto
Kuopiossa, O. W. Backman'in kirjapaino, 1900.
SISÄLLYS:
Keltakukkia. Sovitus. Petu parka… Huokauksetonta rakkautta. Ei koskaan. Tapion jänis. Ketin hautakummulla. Luvattomuusko vai rikos?
Keltakukkia.
Ne ovat kevään ensimäisiä nuo kömpelöt, niukkatuoksuiset keltakukat. Ne nousevat melkein samoihin aikoihin kuin niittyjen nurmi ja juuri silloin kuin lämpöiset kevättuulet lumien alla levänneistä laihoista ruosteenkarvaa pois hiovat. Sama maaemo, sama taivaan sade, sama päivänpaiste ne synnyttää kuin sulotuoksuiset kesän kukatkin, nuo huumaavan tuoksunsa ja loistavan ulkomuotonsa takia ihaillut ja rakastetut kukkaset, joita kuka tahansa mieltään ilahuttaakseen mielellään poimii.
Mutta ne ovat kuin luonnon harjoitelmia uusiin ja ihanampiin muunnoksiin. Siksi niitä yksinkertaisuudestaan ja vaatimattomuudestaan huolimatta suvaitsevaisina katsellaan.
Eivät ne osaa valita paikkaa, mihin nousevat. Ne tyytyvät kasvamaan pihapeltojen pientarilla ja viihtyvät yhtä hyvin tuvan päivänpuoleisen akkunan alla kuin lehtiheinäisellä niitylläkin, kun vaan saavat tarpeeksi valoa, sillä siitähän ja siinä nekin elävät eivätkä ilman toimeen tule.