— Siinä tapauksessa tahtonette tehdä hyvin ja ottaa naamion kasvoiltanne. Me olemme kahden kesken ja…
— Ja minä alentaisin itseni silmissänne, jos täyttäisin pyyntönne ennenkuin…
Minä repäisin naamion kasvoiltani, mutta kaduin sitä melkein samassa, sillä nainen näytti jostakin tuntemattomasta syystä viivyttelevän.
— Olenko nyt jo oikeutettu pyytämään teidän tekemään samoin?
— Olette, sanoi hän tuskin kuuluvasti.
Minä näin edessäni naisen, jota akkunastani olin katsellut ja jota teaattereista ja konserteista olin turhaan etsinyt.
Tietämättä kuinka se tapahtui tartuin hänen käteensä, jota lujasti puristin, samalla kuin silmäni juopuivat hänen katseesensa. Hän irroitti kätensä omastani, katsoi nuhtelevasti ja sanoi:
— Te ette tiedä, että moinen katseenne on synti… tai, minä en tiedä, vaan älkää katsoko niin, sillä…
Me olimme molemmat sekaisin. Minä tunsin, että olin häneen syvästi rakastunut ja että minulta puuttui vain sanoja saadakseni sen ilmilausutuksi. Hän näytti siinä niin pelokkaalta ja ikäänkuin aavistaen, että mielessäni oli jotakin pakoittavaa, joka tinki sanoiksi, sanoi hän katkonaisesti:
— Pyydän, älkää puhuko pitemmälle mistään, älkää kyselkö… älkää katselko noin oudosti!