— Hyvä huommenna, paras tänäpäivänä.
Akseli oli tavannut molemmat tuttavansa Alinen portilta palatessaan ja he olivat ilomielin ilmaisseet löytönsä hänelle.
Hiukan hämmentyen oli hän selittänyt puuhaavansa rintaneulan palvelijansa kautta omistajalleen.
— Tunnetko ehken hänet, olivat he kysyneet.
— Noo, hän oli kylpyvieraita… oli Akseli jotenkin tyynesti vastannut, sillä hän oli huomannut, etteivät he olleet häntä tunteneet.
Saatuaan neulan, meni hän kotiinsa, kirjoitti suurimmassa kiireessä selityksen sen takasinsaantiin ja liitti jokseenkin kaihoisat jäähyväisensä paperille, jonka jätti palvelustyttösen rantaan vietäväksi. Itse kulki hän kujakatuja pitkin melkein juoksujalassa niemelle ja niin aivan peräniemelle, jonne istui "Seuran" sivukulkua odottamaan. Sen oli kirjeessä niin sopinut.
Tuskin oli hän istuutunut niin jo sai seisalleen nousta, sillä Seura tulla tohkasi salmea pitkin. Ahmien katseli Akseli ohikulkevaa alusta ja nähtyään parin liinoja laivasta liehuvan, heilautti omaansa hiukan, vaan käsi hervahti ja häneltä pääsi heikko huudahtus.
— Anteeksi… kuiskasi hän mielenliikutuksestaan melkein mielipuolena… hyvästi…
Ja hän jäi tuijottamaan laivaan, josta valkoinen nenäliina yhä vilkutti. Hän sitä tuskin näki. Hänestä tuntui kuin olisi hän äskettäin tehnyt anteeksiantamattoman rikoksen eikä kuitenkaan tehnyt sitä. Aikoi heittäytyä laineihin, jotka laivan kokasta lähteneinä rannan syliin kuollakseen kiirehtivät…
— Anteeksi… Aline…! — Hän vilkutti.