Että asianlaita todellakin niin oli, sen saivat miehet kohta nähdä.
Huomaten koirien lähenevän, otti jänis aimo hyppäyksen vasemmalle pieneen metsäniemekkeesen, johon jäi istumaan kasvot ohikiitäviin koiriin käännettyinä.
Samassa pamahti laukaus ja toinen. Jänis väistyi vahingoittumatta erään kiven taa. Koirat joutuivat ampujan ja jäniksen väliin, joten kolmas laukaus ei voinut seurata. Mutta sen sijaan ampui toinen miehistä kaksi laukausta jokseenkin yhtaikaa edellisen kanssa — yhtä huonolla menestyksellä.
— Loihdittu! murahti viimemainittu, kun jänis käänsi miehille ja koirille selkänsä ja oikaisihe saaren itäiselle rannikolle.
Parin minuutin kuluttua kuului sieltä kaksi laukausta, mutta mitään huutoa ei seurannut.
Kun miehet koirinensa kokoontuivat jälleen kukkulalle, sanoivat he kuni yhdestä suusta:
— Se oli Tapion jänis…
— Pelastui taaskin…
Mitään sen enempää tarinoimatta istuutuivat miehet sammaleiselle kalliolle ja ottivat tupakkineuvot esille. Jonkun aikaa siinä istuttuaan kuulivat he läntiseltä rannalta hirmuisen kiihkeää haukuntaa, jonka jälkeen he taas hajautuivat kukin n.s. passilleen.
Asianlaita oli se, että Diana oli lähtenyt kenenkään sitä erityisesti huomaamatta Tapion jäniksen jälestä juoksemaan, haihtunut ensin jäliltä, löytänyt ne jälleen ja siitä tuo hirveä haukunta. Kuni usutettuina pusahtivat toisetkin koirat samaan suuntaan ja pian oli täysi "skalli käymässä". Se lakkasi ja miehet aikoivat harmistuneina kutsua koirat pois. Merkki ei kuitenkaan vaikuttanut tällä kertaa mitään.