— Katri? kertoi herra vähän kummallisena.
Nyt oli ujous jo poissa. Katri kertoi olevansa läheisestä mökistä ja oli tullut tänne isänsä hautaa kastelemaan. Vaikkakaan siinä ei ollut muuta kuin vihertävää nurmea, oli se hänelle ja äidille kuitenkin rakas.
Herra ei näyttänyt sitä epäilevän.
— Kuule, Katri-ystäväni, sanoi hän, etkö voisi toimittaa tänne vesiastiaa ja pientä luutaa? Mutta niin ettei kukaan tiedä siitä mitään.
— Kyllä, isäni haudan luona olevassa pensaassa ovat ne aina kesillä valmissa minua odottamassa. Ainoastaan silloin kuin äiti pesee pyykkiä, tarvitsemme kapan kotona.
— No, hyvä, haepas ne tänne. Äläs mene, jaksaisitko tuoda mukanasi jo vähän vettä.
— Tokihan jaksan isänkin haudalle. Katri juoksi jo etäällä. Mielellään täytti hän tuon tuntemattoman herran pyynnön, olihan hän sanonut Katria ystäväkseen.
Kun Katri palasi, näki hän näyn, joka sai hänet seisottumaan. Tuntematon ystävällinen herra oli polvistunut patsaan ääreen ja halasi kylmää kiveä hartaasti samalla kuin suuteli hopeisia kirjaimia kiven mustassa kylessä ja itki.
Katri melkein säikähti. Kummallinen ajatus pälkähti hänen päähänsä. Entäpä jos, ajatteli hän, jos tuo herra olisi pakana. Hän muisti samassa opettajan kertomukset, kuinka pakanat ja epäjumalain palvelijat tekevät itselleen epäjumalia puusta ja kivestä. Jos tuo nuori herra tuossa nyt olisi pakana ja kivi, Ketti-niminen kivi, olisi epäjumala Ketti. Herran omituinen puku vahvisti Katrin lapsellista luuloa. Hän pelästyi, kirkasi ja heitti kipan ja luudan käsistään ja lähti juoksemaan. Nuori herra, jonka suru äsken oli temmannut pois ympäristöstään ja katkera mieli etsi lohtua kyyneleissä, heräsi äkkiä, pyyhki vettyneet silmänsä ja nousi vaikkakin, niinkuin näytti, hiukan vastenmielisesti oudosta asennostaan.
— Älä mene, pikku-ystävä, kuule, huusi hän juoksevan jälkeen ja astui päin pari askelta. Vaan kun Katri tämän nähtyään kirkasi uudestaan ja läksi etenemään, seisottui hän ja huusi niin lempeästi kuin voi: