— Tuollako tulit hevosellasi?
— Silläkin tulin pitkän matkan, sillä lähden… kunhan… no, haeppas nyt, pikku kiltti ystäväni, vielä vettä, puheli hyväntahtoinen herra ja Katri juosta pinkasi rantaan.
Palatessaan oli Katrilla, joka luonnon lapsen tavoin ensimäisen ujoutensa kadotettuaan on melkein liijan rohkea, taas uusia kysymyksiä.
— Mitä nyt teet, sanoi hän tuolle yhä polvillaan puuhailevalle kaukaa olevalle, kun tämä nimettömällä sormellaan varovaisesti veteli hienoja vakoja multaan ja sirotteli niihin pieniä siemeniä.
— Minä kylvän.
— Mitä sinä kylvät?
— Sen saat nähdä kun uutterasti kastelet tätä hautakumpua, kumpua, johon sydämeni on haudattu, niin, niin… sinä et ymmärrä.
— Kumpua johon…?
— Niin, sinä lupaat nyt minulle että joka kesä, jollet joka päivä, niin ainakin useampi päivä käyt kastelemassa tätä hautaa. Jonkun ajan kuluttua pienet ummut aukenevat ja sinä saat nähdä koko joukon pieniä sinisiä kukkia. Hoida niitä hellästi, ne ovat muistoni kukkia. Minä annan sulle rahaa että saat ostaa uuden vesikannun, haravan, pienen lapion y.m. tarviskalut ja minun pikku-ystäväni hoitaa uskollisesti minun rakkaimman ystäväni hautaa. Joka syksy tulee sinulle… mikä on sukunimesi? — Nuorukainen otti muistikirjan taskustaan.
— Katri Lyytinen.