* * * * *

Yhdeksän pitkää vuotta on kulunut. Yhdeksän talven lumet ovat sulaneet siltäkin haudalta, jota mökin Katri oli uskollisesti luvannut hoitaa. Lupaukselleen uskollisena oli Katri hoitanut "Ketin hautakumpua", niinkuin hän itse aina tavasti sanoa. Joka syksy pääskysten poislähtöä tehdessä oli tullut rahakirje, jossa kiitettiin työstä, jota "pikku Katri-ystävä ei varmaankaan ollut laiminlyönyt". Milloin oli kirjeessä ollut 50 markkaa, milloin 75, aina sen mukaan oliko kesä ollut sateinen tai poutainen. Eräässä kirjeessä oli ollut 100 mk. ja pyyntö että hautakumpu, Ketin hauta aidattaisiin ja tehtäisiin aidan sisään lepotuoli, "sillä" oli tuo yhä tuntematon herra kirjoittanut, "en tiedä, milloin tulen kuolleen ystäväni hautaa katsomaan."

Katri oli teettänyt penkin ja aidan Nikkari-Kallella, joka viime aikoina varsinkin oli useasti käynyt Katrin kotona, muka aikansa kuluksi vaan.

Nyt oli Katri tapansa mukaan hautaa kastelemassa. Siitä kun hänet viimeksi näimme, emme häntä enään tuntisi samaksi hupakoksi, joka luuli tuntematonta hyväntekijäänsä pakanaksi. Paljo oli aika muuttanut. Lapsesta oli Katri kehittynyt täysikasvuiseksi immeksi, jonka rehellisen työn tuottamaa poskien punaa eivät ihmisten pahat puheet olleet kalventaneet. Paljo oli kuitenkin Katri saanut niiden takia kärsiä. Nuo joka syksyiset rahakirjeet olivat saaneet paljo puheita aikaan. —

Kerran kun Katria oli pyydetty palvelukseen eikä hän ollut lähtenyt, kun luuli kankaan kutomisella ja hänellekin jo rakkaaksi käyneen haudan hoitamisella voivansa hyvin elää äitinsä kanssa, oli emäntä pilkallisesti hymyillen sanonut sitä mitä monet muutkin kaltaisensa:

— Eihän Katrin sovikaan palkkatyöhön tulla, parempien ihmisten lapsia kun on, kuin mitä Lyytis-vainaja oli.

Tavallisesti oli Katri kärsinyt ja kuullut ilman mitään, mutta silloin oli hän noussut kangaspuiden takaa ja tumma puna oli sävähtänyt poskipäihin. Pila oli Katrista liijan karkeaa, solvaus liijan törkeä.

— Minä kiitän, sanoi Katri alussa hilliten, teitä ystävällisestä paikan tarjouksesta, vaan me kyllä tulemme toimeen, joskin niukasti, enkä minä tahdo jättää äiti-vanhaani vieraiden varaan. Mutta se, joka moisilla ilkeillä puheilla uskaltaa vetää rakkaan äitini ryppyistä otsaa yhä enemmän ryppyiseksi, ajan minä kuten nyt emännän — ulos.

Viimeinen sana tuli käskevästi eikä emäntä ollut voinut sitä odottaa, sentähden oli hämmästynyt niin, että pikaisesti oli ulos pistäytynyt. —

Katri hääräsi haudalla, kiskoi irti rikkaruohoja, pirskoitteli vettä reunaheinikkoon ja kukille ja lakaisi puhtaaksi keltaisen hiekan haudan ympärystiellä. Tätä tehdessään kuului hänestä siltä kuin olisi joku ryäissyt. Hän säpsähti ja kääntyi ääntä kohden. Tuttu näytti rykäisijä olevan. Heidän välisestään keskustelusta me ehkä tulemme tuntemaan tuon yhtäkkiä ilmestyneen haudanhoitajattaren häiritsijän.