Eivät ne osaa valita paikkaa, mihin nousevat. Ne tyytyvät kasvamaan pihapeltojen pientarilla ja viihtyvät yhtä hyvin tuvan päivänpuoleisen akkunan alla kuin lehtiheinäisellä niitylläkin, kun vaan saavat tarpeeksi valoa, sillä siitähän ja siinä nekin elävät eivätkä ilman toimeen tule.
Jos ne nostaisivat päänsä keskikesällä, jolloin ilma on täynnä tuoreita tuoksuja ja kentät kirjavina suosituiden värejen kukkia, niin tuskin niihin luotaisiin sitäkään huomiota, mitä ne kevään esikoisina osakseen saavat. Pienet ja kokemattomat, elämäänsä alottelevat, jotka eivät tietoviisaiden tavoin niitä voikukiksi osaa arvostella, vaan väristä päättäen yksinkertaisesti keltakukiksi kutsuvat, katselevat niitä viattomalla lapsekkaalla tyytyväisyydellä, jopa ovat taipuisia niitä kulmilleenkin kohottamaan. Viehättyypä jokunen vanhempikin niitä hetkiseksi katselemaan ainakin sentähden, että hänessä niitä nähtyään ehkä herää toiveita toisten parempien puhkeamisesta.
— Keltakukkia! Hyi! huudahtaa kuitenkin moni. Niin, hylityitä ne ovat, jopa halveksituita. Niillä on hyljätyn haalea väri ja katkeran mielen karvainen kaapu. Siksi ne ovatkin ainoastaan osattomien ystäviä ja elämässä sysityiden ja syrjäytettyjen suosikkeja.
Kukkikaa kuitenkin keltaisetkin kukat ja auvetkaa ummuistanne, oikeus siihen on teillekin suotu. Aikanne oltua ja unhotukseen jouduttuanne sikiävät kyllä saloille sinivuokot ja puhkeavat pensastoissa purppuraiset ruusut.
Sovitus.
I.
Aikana, jolloin seuraavat seikat tapahtuivat, — siitä onkin jo kauvan — ei Väinölänniemi Kuopiossa tarjonnut samallaista näkyä kuin nykyisin. Puut olivat oksaisemmat, tuuheammat, nythän niistä — ehkäpä syystäkin — oksia syksyin karsitaan, niin että "peräniemikin" pian alkaa näyttää pylväskäytävältä, jonka yläosassa vain vielä on vähin vihreätä nähtävänä. Teitä oli vähemmän ja nekin kaitaisempia eikä yksinäisen kulkijan tarvinnut peläten poistua ylpeän polkupyöräilijän edestä, niinkuin nyt. Missä nyt uijat ilakoivat, siinä ennen salamielinen sorsa poikueineen rauhallisesti pulakehteli etsien pohjamudasta evästä, mitä lie etsinytkään! Uskalsipa se joskus auringon noustessa astua yli kaitaisen kannaksen ruohorantaiseen puiden piirittämään lampeenkin. Soma siinä oli ollakin silloin tuossa viehkeässä vesiammeessa, jonka entinen luontoperäinen kauneus nyt on kuoletettu uuden ajan kaunoaistin keksimällä kalotinmuotoisella "saarella", joka ei ole mitään muuta kuin puisten paalujen päällä tököttävä turveläjä. Ei ollut siihen aikaan myöskään huvihuoneita niemien nenissä. Kauniin Kallanselän katselija sai ihastuneena istuutua ruohikolle tai kovalle kalliolle. Mutta se mikä silloin oli, mutta jota ei enään ole, oli ravintola "parannussaunan" eli nykyisen kylpyhuoneen edustalla, siinä missä nytkin vielä on muistona syreenien saartama neliskulmainen niittypalsta.
Sinne pyydän nyt hyväntahtoisesti viedä halulliset lukijat ja alkaa kertomukseni vuosia sitten tapahtuneista tanssijaisista samassa huvilaravintolassa.
* * * * *
Kylpykausi on loppuun kulunut. On siksi virkistytty, että voidaan loppiaisiksi tanssissa koettaa jalkojen kestävyyttä. Huvila on hyvin valaistu. Kaupungin soittokunta pitää huolta hilpeästä mielialasta jota vielä juomien huumaavat virrat lisäävät.