Tuuli oli yhä kiihtynyt, hongat huojuivat ja kuivat oksat ruskivat ja ratisivat ja lehdet lentelivät levottomina sinne ja tänne. Kun he kerkiävät kävellä hiukan, lennättää tuuli kellastuneen koivun lehden Alinen povelle, johon se takerraikse kiinni. Aline ottaa sen käteensä siitä, sitä Akselille näyttäen katseensa maahan kääntäen sanoo:
— Tuossa olisin nyt minä…
— Ja minä, sanoo Akseli, olisin pakkanen ja talvi, joka sen siksi laati ja teki, vaan Jumalan kiitos… ei, ei! — Antaakohan Jumala sen anteeksi…?
— Talvi… takatalvi… kuihtuvat kukattomat ruusut… ilotoin lintujen laulu… Sitähän ei Jumala tahtone… Olisiko se ollut takatalvea vai…
— Takatalvea toivottavasti… pian haihtuvaa tarkoitan.
Ei hän sitä oikein itsekään tiennyt.
— Niin se oli sitä, vaan sinun täytyy muuttaa mielesi kesäiseksi.
— Tahdotko sen?
— Josko tahdon…?
— Niin, minäkin tahdon ja tahdon tulla sovittavana, niinkuin näyttäytyy sumupilvien takana piilotellut päivänpaiste ensikerran takatalven perästä ikäänkuin anteeksi anovana ja uudesti luovana.