He istuivat nyt molemmat rannalle. Mitä he siellä puhuivat, emme tiedä tahi tohdi tietää, vaan kun he myöhällä palasivat, puisteli Silla tavallista enemmän päätään, murisi jotakin varomattomista lapsista, oikeudesta, vääryydestä ja jos mistä.
Tildan silmät olivat itkettyneet.
* * * * *
Juhannuksen edellisenä lauvantaina istuu H:n rovasti virkahuoneessaan ja selailee seuraavan sunnuntain tekstin käsikirjoitusta. Hän on noin 50 vuoden ijillä, karkeannäköinen ja jo paikkakunnalla kuuden vuoden olinajallaan ankaraksi sielunpaimeneksi tunnettu. Loppuun luettuaan hymähtää hän tyytyväisenä ja ottaa esille kuulutuspapereita. Niitä selaillessaan hän aina puoliääneen ynähtelee ja saa siitä selville seuraavia:
— Keijolan emännän edestä kiitos… Hän oli hyväsydäminen mummo… viime talvena vielä kinkerissä luetin häntä… Ei ollut parasta lukunsa, vaan ehkäpä Herra on lukenut hänen sydämensä kirjan. — Kuntakokous… hm! — Se on aika ylpeä mies tuo Manssikkala, niinkuin koko sukukin käy täälläkin kuulutuksineen kuin kruununvouti…
Samassa joku tuli huoneesen. Rovasti ei sitä huomannut, vaan jatkoi:
— Kyllä Herra ylpeät nöyrryttää. Joka tahtoo olla ensimäinen, se olkoon viimeinen… Mitäs nämä ovat? Avioliittoon kuulutettavia… Nuo ovat kolmannen, nuo toisen kerran. Mistähän Sandra nyt saanee uuden palvelijattaren kun Anni menee naimisiin… Ensikertaa…
Vieras ovensuussa rykäsi. Tarkoitus oi huomauttaa hiljaa ja häiritsemättä rovastia, vaan äänessä oli jotakin hätäistä. Rovasti nosti silmiään.
— No, Manssikkalan Tilda, melkein huudahti rovasti, oletko tullut viimeinkin rippikirjoitusta varten?
Sana viimeinkin näytti vihlasevan kuin veitsellä ovensuussa seisojaa, joka oli tosiaankin ylpeän Manssikkalan ainoa ylpeä tytär Tilda.