— Sulhaselle, Tuohelalle.
— Miten? Lähteistäkin?
— Hän on minun kihlattu sulhaseni.
Rovasti nousi seisoalleen.
— Vai ni'in, vai niin, ja sitte menee toisen kanssa kihloihin!… Ovathan ihmiset sanoneet Tuohelaa vähän kevytmieliseksi nuoreksi mieheksi… vaan kuka olisi uskonut, kuka olisi uskonut!… No, sanoi rovasti hetken jälkeen, onko sinulla mitään todistuksia?
— Todistuksia, säesti Tilda niin katkerana että rovasti säpsähti.
— Niin, niin todistuksia… Me emme voi todistuksitta mitään tehdä emmekä niidenkään kanssa, kuulutus on kaikessa tapauksessa luettava, vaan asiasta voi valittaa konsistorioon. Ikävä juttu, lapseni. Onhan sinulla sormus?
Tildassa taistelivat kahtalaiset ajatukset. Parempi puoli kehoitti häntä vetäytymään syrjään häpeineen ja kärsimyksineen, vaan toisaalta luontainen ylpeytensä, kadotettu ensi lempensä ja sitä seuranneet epäilysten ja rakkauden ristiriitaiset tuskat veivät voiton ja kerran lähdettyänsä päätti hän ajaa perille eli ainakin niin pitkälle kuin pääsi asiassa.
— Tässä se on, sanoi hän ja päästi vahvan kultasormuksen sormestaan.
Rovasti katseli sitä sisäpuolelta ja sanoi: