II.
Parveela ja Manssikkala olivat H:n pitäjään komeimpia taloja. Oli ulkoa päin vaikea päättää, kumpi oli varakkaampi. Matkaa talojen välillä oli noin nelisen kilometriä ja jokseenkin keskellä oli Tuohelan talo.
Tuohela oli ennen ollut kauppias kaupungissa, vaan sitte varoja jonkun määrän koottuaan ja tehdaskaupungin rauhattomaan elämään kyllästyneenä muuttanut maalle ostamalleen tilalle asumaan. Mies ei ollut juuri vastenmielisen näköinen ja kun ikääkin oli vain joitakin vuosia yli kahdenkymmenen, niin ei ole ihmeteltävää, jos hän joutuikin niin sanoaksemme kahden tulen väliin. Olipa alkuaikoina liikkeellä huhuja, että hänellä kaupungissakin olisi morsian. Suontaustan Silla oli siitä jo varoittanut Tildaa, vaan kun Tilda sanoi juuri pitävänsä sellaisesta miehestä, joka muillekin kelpaisi, oli Sillakin sulkenut suunsa.
Kuinka usein ihminen toivookaan saada alottaa elämänsä uudestaan!
Nyt olisi Tildakin jo toivonut uskoneensa Sillaa, vaan se oli myöhäistä.
Tuohela oli luullut rakastavansa Tildaa ja mennyt kihloihin, mutta myöhemmin Parveelan nuorempaan tyttöön tutustuttuaan oli kylmennyt ja käynnit Manssikkalassa harvenneet harvenemistaan.
Parveelan Leena eli Leenu oli kahdeksantoista vuotias kukoistava, voipa sanoa kauniskin, sydämellinen tyttönen, joka katseli maailmaa kokemattoman luonnonlapsen rehellisillä silmillä. Tuohela oli sen jo ensi näkemässä huomannut ja eron Tildan ja Leenun välillä niin jyrkäksi, että häntä itseäänkin hirvitti. Tämä Tuohelan arvelu ei ollut Tildan eduksi, vaan kun pääsemme pitemmälle, tulemme kylläkin näkemään, että Tilda oli eli oli ainakin ollut nainen, joka rakasti ja joka olisi ansainnut rakkautta parempaakin kuin se, mitä hänelle osoitettiin. Vaan Tuohelakin oli niitä miehiä, jotka luulevat ymmärtävänsä, käsittävänsä heti sen, mitä eivät vuosisadatkaan ole osanneet täydellisesti tuntea, sokkeloiden sokkelon — naisen sydämen.
Leenu paralla ei ollut mitään tietoa Tuohelan suhteesta Tildaan. Hän eleli ensi lempensä onnellisia, päivänpaisteisia aikoja ja rakasti omaansa nuoren sydämensä kaikella lämmöllä ollenkaan aavistamatta uhkaavista pilvistä, jotka kokoontuivat hänen päänsä päälle särkeäkseen hänen hennoimmat, hellimmät haaveensa ja repiäkseen hänen lämpimän lapsensydämensä ainaisesti parantumattomille haavoille.
Lapsekkaan lempensä hentoja haaveita hautoillen hän nytkin käveli kotoisen pellon pientaria. Tiensä kulki pitkin piennarta aidan luo kylätielle. Siellä oli hän jo tottunut Tuohelaa tapaamaan. Varsinkin alkuaikoina oli hänen pakostakin täytynyt rientää sovitulle paikalleen, isä, äiti ja koko sukukin kun kovasti olivat nuorten tuumia vastaan. Mutta nyt olivat sulut siltä puolen säretyt, suostumukset saatu ja ennen aavistamattomat syyt panivat poven paisumaan. Hän nojasi aitaa vasten ja odotti. Hän ei huomannut että joku häntä läheni.
— Tule kotiin, Leenu.