— Voi kyllä, vaan ei niin monena iltana. Eilen hänen jo piti tulla, vaan…
Ja hän itki nyt jo pettymystään. Tyttö parka! Miks'ei ihminen voi tappaa rakkauttaan silloin kuin tahtoo? Siksi että sen lähteet ovat suuruudesta, jonka pienintäkään ilmettä ihminen ei voi olemattomaksi tehdä.
III.
Meidän täytyy nyt lukijan suostumuksella siirtyä vielä hiukan taaksepäin saamaan selkoa Kallen omituisista puheista ja jättää sisarukset kumpikin erilaisen surunsa valtaan ja siirtyä sinne, missä tuo odotettu henkilö, Tuohela, oli.
Me näemme hänen ilomielin astelevan Parveelaan päin. Käynti on kiivasta, vaan jokseenkin huoletonta. Taskustaan vetää hän kookkaan hopeakellon, joka näihin aikoihin oli harvinaisuus. Kelloon katsottuaan kiirehtii hän askeleitaan, huomaamatta ihmistä. Hän ei jouda taakseen katsomaan, niin ettei huomaa jälessä juoksevaa ennenkuin kuulee hätäsen läähättävän äänen takanaan sanovan:
— Kuulkaa, pysähtykää, olen jo liian vanha juoksemaan.
Tuohela pysähtyy ja kääntyy katsomaan.
— Silla? on ainoa sana, joka häneltä pääsee yli huulten.
— Niin, Silla, vanha vaivainen Silla, joka on hyvien ja pahojen uutisten tuoja ja tapahtumien enne.
— No, mitä nyt?