Asianlaita oli se, että Diana oli lähtenyt kenenkään sitä erityisesti huomaamatta Tapion jäniksen jälestä juoksemaan, haihtunut ensin jäliltä, löytänyt ne jälleen ja siitä tuo hirveä haukunta. Kuni usutettuina pusahtivat toisetkin koirat samaan suuntaan ja pian oli täysi "skalli käymässä". Se lakkasi ja miehet aikoivat harmistuneina kutsua koirat pois. Merkki ei kuitenkaan vaikuttanut tällä kertaa mitään.
Se uudistettiin useampia kertoja. Sama seuraus. Jonkinlaista uikutusta alkoi kuitenkin kuulua ja pahaa peläten menivät miehet ääntä kohti.
Siellä oli korkeakallioinen niemi ja iso louhikko ja melkein keskellä louhikkoa suuri neliskulmainen kivi suurien korpikuusien keskellä kuni vainajan ruumis hautajaishavujen piirittämänä. Tämän kiven alle oli Tapion jänis joutunut. Rannan lähellä soutavat nuottamiehet tiesivät näkemänänsä kertoa, kuinka iso valkea jänis oli joutunut koirien väliin sen kautta, että yksi sitä takaa ahdisti ja toiset kolme olivat vastaan juosseet.
— Vai niin, pupunen, tapasinpas sinut vihdoinkin! Taisit jo lakata koiriani uuvuttamasta, turkkisi kun kohta päältäsi poistan, puheli saaren vuokraaja.
— Eihän se vielä ole käsissäkään.
— Onhan kohta. Sitokaahan koirat! — Mutta missä Diana on?
— Täällä louhessa kiven alla.
Saaren vuokraaja ja kallishintaisen Dianan omistaja kirosi harmistuneena.
Diana oli todellakin ajautunut jäniksen jälestä kiven alle. Isäntä rupesi pois koiraansa houkuttelemaan, mutta se oli turhaa. Jäykkänä, silmää räpäyttämättä katseli Diana luolan perukalle. Koetettiin saada väkipakolla pois. Mutta Diana-parka oli niin tiukkaan kiven väliin ajautunut, että se vihdoin vaivaloisesti pois vedettynä ei enään jaksanut jaloillaan pysyä, vaan maahan laskettuna jäi siihen rentona lepäämään.
Alkoivat miehet siinä alakuloisina arvella ja koettivat keinoja keksiä, miten jäniksen elävänä tahi kuolleena parahiten pois saisivat.