Katri hääräsi haudalla, kiskoi irti rikkaruohoja, pirskoitteli vettä reunaheinikkoon ja kukille ja lakaisi puhtaaksi keltaisen hiekan haudan ympärystiellä. Tätä tehdessään kuului hänestä siltä kuin olisi joku ryäissyt. Hän säpsähti ja kääntyi ääntä kohden. Tuttu näytti rykäisijä olevan. Heidän välisestään keskustelusta me ehkä tulemme tuntemaan tuon yhtäkkiä ilmestyneen haudanhoitajattaren häiritsijän.
— Hyi, sanoi Katri, säikähdin.
— Minuako?
— Ei, vaan kun niin kummasti rykäsit. Mistä sinä tänne osasit?
— Kävin kotonasi. Äitisi arveli sinun tänne lähteneen, sanoi sinun täällä hautausmaalla liijan hyvin viihtyvän.
— Niinkö, veti Katri miettien pitkään.
— Niin, vaan minä arvelin, että kesäkuun ihanat illat sinua vetävät tänne ja sanoin äidillesi, että ei ole kankurillemme ollenkaan vahingoksi, jos saa hiukan ulkonakin puuhata. Niin, ehkä… sanoi äitisi. Mutta minä sanoin siihen…
— Mene pois, hyvä Kalle, äidin takia, minun takia ja kummankin takia.
Et taida tuntea vielä parjauksen kirousta.
— Minäkö en sitä tuntisi, sanoi katkerana Kalleksi puhuteltu, joka oli Katrin kosijoita. Mutta minä tulin tänne — hän hiljensi ääntänsä — juuri sinun tähtesi, tavatakseni sinua. Edeltäpäin kumminkin sanon jo, että sydäntäni niin oudosti kouristaa ja etten vapaasti voi puhua sinulle, mitä mielessäni tunnen. Vaan koeta käsittää minua, ymmärtää minua ainoastaan tämä kerta. Sinä tiedät kuinka minä sinua rakastan, mutta sinä et tiedä kuinka tuntuu tuskalliselta tuo epätietoisuus, kun en tiedä, välitätkö sinä minusta ollenkaan.
Kalle katsoi silmiin Katria, joka punastui ja vaikeni.