Ymmärsin hänen tahtovan alottaa keskustelua ja vastasin iloisesti, hiukan toki ääntäni oudoksi teeskennellen:
— Johan toki! Onhan se äidinkieleni.
— Olipas minulla sitte erinomainen onni. Minä olen kuullut täällä ympärilläni melkein kaikkia kieliä.
— Todellakin!
— Oletteko kotoisin täältä?
— En ole. Olen vain käymässä.
— Pyydän anteeksi, sanoi käsipuolessani kävijä, jos epäilen sanojanne. Tarpeetonta teidän on ainakin tehdä ääntänne luonnottomaksi, sillä — ja hän nojautui hiukan lähemmäksi ja puoleksi kuiskaten jatkoi — minä luulen tuntevani teidät.
— Erehdytte varmaan, hyvä — en tiennyt sanoisinko neiti tai rouva, sanoin — hyvä epäilijättäreni, sillä siinä tapauksessa, että tuntisitte minut, pitäisi minullakin olla kunnia tuntea teidät. Muuten, saanko koettaa teitä: Minusta on iloista kuulla nimeni teidän suustanne.
— Sitä en kuitenkaan sano, sillä minä olen täällä aivan outo, minua ei tunne yksikään, enkä minä tunne ketään muita kuin teidät ehkä. Jos minä nyt kuitenkin erehtyisin, ei teillä tietysti olisi enään koko iltana syytä puhutella minua.
Aloimme sitte laskea leikkiä edellämme kulkevista naamioiduista. Puheen lomassa katsoin velvollisuudekseni pyytää häntä françaiseen. Velvollisuuteni tuntui minusta kuitenkin miellyttävältä ja oli iloni sentähden suuri kun hän kiittäen lupautui.