(Ottaa pullon poveltaan ja ryyppää).
Liinu ja Helena (Yht'aikaa). Isä! Viinaa!
Helena: Mitä aiot? Viinaako jälleen olet himoamaan ruvennut!
Hakala: En ymmärrä oikein itsekään.
Liinu: Voi kuitenkin! Mitä tämä kaikki merkitsee? Kerro, isäni, mitä pahaa sinulle on tapahtunut?
Hakala: Saatte sen kuulla, vaikka mielelläni säästäisin teidät sitä kuulemasta. — Kun ajoin hiljalleen kaupunkiin, sattui hevoseni pelästymään jotain tienvieressä olevaa esinettä… se läksi hurjasti laukkaamaan ja muutamassa tienkäänteessä kaatuivat kärryt ja minä jäin alle. Siitä pääsin kumminkin omin voimin ylös ja läksin hiljalleen edelleen ajamaan. Mäkeläkin sattui jonkun matkan päässä vastaani… Siinä edelleen ajaessani ajattelin maksettavaani. Teki mieleni katsoa rahojani. Aioin ottaa lompakon poveltani… mutta… sitä ei ollutkaan taskussani! Säikähdin kovin, enkä ensialuksi osannut tehdä mitään. Käännyin sitten takaisin katsoakseni, olisiko se pudonnut siihen paikkaan, jossa kaaduin. Ei ollut siinä mitään. Ajoin Mäkelään kysymään isännältä, olisiko hän sattunut näkemään sitä tiellä. Ei ollut hänkään huomannut mitään… kirosin itsekseni kovaa onneani… Läksin Korven Matin luo… häneltä sain viinaa. Olihan minulla vielä senverran lanttia kukkarossani.
(Ryyppää).
Liinu: Oi, isäni, älä juo tuota ainetta!
Hakala: Etkö enää sallisi minulle tätäkään lohdutusta? Katkeraa tosin, mutta jotenkinhan täytyy ihmisten pilkalta paeta. Talomme ja tavaramme on nyt varmasti mennyttä ja itse saamme maantielle siirtyä…
Helena: Oh, minä en jaksa ajatella tätä.