Johdottaan tytön mieli lentää,
Ei sydämmessä häll' ole kenkään,
Hän kiintyä ei voi yhteenkään,
Vaan vuoroin on oma tuon ja tään.
Se oli Björn Haugstad. Alfhild kalpeni ja istui paikallaan, kuin kuva.
Juostiin ulos ottamaan miestä kiinni. Mutta hän ei ollut niin humalassa,
ett'ei päässyt pakoon vilistämään. Leikki ja tanssi alkoivat. Mutta
Alfhildin mielestä oli ilo loppunut sinä iltana.
Vanha Åsbjörn Hegglid oli näinä aikoina suruunsa menehtyä. Kuinka pojan kävisi. Tyyntä, mutta syvää vettä siinä oli. Ei Leiv kehenkään leikillä kiintynyt. Åsbjörn mietti, mitä hänen tuli tehdä. Oli varsinkin yksi ajatus, joka ei antanut hänelle pahaakaan rauhaa, vaikka hän aina koetti sitä karkoittaa. Hänen teki mielensä hävittää kaikki, mikä ei kunnialla hänen omaansa ollut. Jos hän sen teki, poistuisi synti suvusta ja onni tulisi sijaan. Mutta sitä tuumaillessaan juohtui hänen mieleensä, ett'ei nuo oikeastaan hänen rahojaan ollutkaan, vaan Leivin. Oliko hänellä oikeutta antaa pois toisen omaa? — Mutta kun ne eivät olleet kunniallisia rahoja? — Niin, mutta kun ne olivat Leivin. — Kauan aikaa hän näin mietiskeli sinne ja tänne. Ajatteli välistä kysyä papilta. Mutta luuli tietävänsä, mitä pappi vastaisi. Semmoisten oli helppo puhua. Eivätpähän ne tienneet, minkälaista huonompain ihmisten elämä oli. Joutavaa oli mennä papille mitään puhumaan; siitä vaan tulisi erehdyksiä. Åsbjörn jätti sikseen. Mutta itse hän ei tullut selville. Hän koetti päästä asiasta sillä, että antoi kymmenen taaleria köyhille. Mutta kun Alfhildiä kolmas kerta kuulutettiin, antoi hän taaskin viisi taaleria. "Sinä varmaan olet parempi, Åsbjörn, kuin mitä ihmiset luulevat", sanoi pappi. Åsbjörnille nuo sanat tekivät hyvää, eikä paljoa puuttunut, ett'ei hän niiden johdosta saanut parempia toiveita.
* * * * *
Leivillä oli vaivaloinen matka. Syysmyrskyt ajelivat heitä edes takaisin; toisinaan tiesivät missä olivat, toisinaan ei. Kaksi kertaa luulivat varmasti olevansa kuoleman omat. Mutta he pelastuivat ja tulivat vihdoin viimeinkin Englantiin. Leiv läksi heti toisella laivalla Norjaan. Silloin oli jo myöhäinen syksy.
Hän astui maalle samalle sillalle, jossa isästään oli eronnut. Ei hän uskaltanut sitä ajatella. Ravintolaan läksi niin pian kuin kerkesi, mielissään siitä ett'ei kukaan häntä tuntenut. "Minä kun luulin tulevani takaisin oikein mahtimiehenä", nauroi hän itsekseen.
Hän oli laihtunut, silmät olivat syvemmässä, kasvot terävät ja täynnä partaa. Saas nähdä, vieläkö Alfhild minua tuntee, ajatteli hän. Enemmän hän kuitenkin nyt oli mahtimiehen näköinen, kuin kodista lähtiessään.
Ei häneltä vielä ollut kaikki toivo mennyt. Eräästä merkistä päättäen, hän uskoi onneensa. Amerikasta laivaan astuessaan oli hän ajatellut: jos hengissä tulen kotiin, senjälkeen mitä nyt olen tehnyt, niin ei se ole itseni tähden; mutta varmaan se tarkoittaa silloin, että Alfhildin pitää minut omakseen saada. Nyt hän oli saapunut perille, vastoin luuloaan. Siis mahtoi se olla Alfhildin tähden. Eikä hän voinut uskoakaan, että senlainen tyttö kuin Alfhild olisi epärehellinen. Hän saattoi unhottaa itsensä hetkeksi, mutta kun tiuka tuli, hän kyllä muistaisi sanansa ja pitäisi sen. Ja kun Alfhild kerran oli hänen … kaksin, kolmin kertaisesti hän silloin sovittaisi sen, minkä nyt oli rikkonut. Ei Alfhildin sukuun saisi pieninkään tahra häntä seurata.
Hän meni alas ravintosaliin. Siellä istui paljon maalaisia juomassa; oli jo ilta. Toiset olivat humalassa. Sali oli kuin sumussa raskaasta ilmasta ja tupakan savusta; rähinä, kiroukset, puhe ja pauhina täyttivät huoneen. Leivin teki mieli kääntyä pois. Mutta siellä istui joku — kukahan se oli? Hän oli enemmän humalassa kuin muut, kiljui kahta kauheammin, löi nyrkkiä pöytään ja huusi kirous-sanoja… Se oli Björn! — Björn Haugstad.
Leiv pyysi olutta ja istahti. Hän oli kalpea. Nyt saan kuulla… ajatteli hän.