HUONOA SUKUA.
Dalen Alfhild oli kauniin tyttö koko seudussa. Kasvot lempeät ja hyvät, suu raikas, hiukan avoin, kun hän hymyili, silmät kirkkaat ja uskolliset kuin kaksi Jumalan enkeliä. Rikas hän oli ja kunniallisten ihmisten lapsi myöskin, ja pelkkää hyvää siitä tytöstä puhuttiin. "Ei sen tarvitse naimistaan katua, joka Alfhildin saa," tuumailivat vanhat.
Ja samaa mieltä pitivät nuoret; oli niitä useampia kuin yksi, jotka hänen tähtensä levottomuutta kärsivät. Mutta Björn Juhon poika Haugstad katsoi syystä tai toisesta itsellään olevan niinkuin etuoikeuden häneen. Björn oli rakastanut häntä siitä saakka kuin yhdessä rippikoulua kävivät, ja pitkin aikaa oli heitä sen jälkeen toisiinsa puhuttu, vaikkei mitään varmempaa välillä ollut. Mutta Björn ei voinut häneen luottaa, niinkuin olisi tahtonut. Sattui usein niin, että hän Björnin mielestä katsoi yhtä suloisesti muihin kuin häneenkin, ja siitä Björn aina kävi pahalle tuulelle. Hänellä on toki liiaksi hyvä sydän, arveli Björn.
Muuten niitä ei monta ollutkaan, jotka uskalsivat tarjolle tulla. Ei voinut kukaan varmasti sanoa, kehen hänen halunsa oli, eikä tahtonut kukaan mielellään kieltoa ottaa. Tuota Björn Haugstadista he useimmat eivät lainkaan uskoneet. Knut Åsenilla sittenkin oli paremmat toiveet. Hän oli kunnan esimiehen poika, suuren talon perillinen ja itse kaunis kuin päivä. Mutta eipä tahtonut oikein uskaltaa, hänkään. Pojat olivat saaneet pienen kauhun aina siitä ajasta kuin Olof Storedal kosi. Hän oli naapuripitäjäästä, rikas, nuori ja pulska, oikein voiman mies kaikessa mitä eteensä otti, hän usein tuli Daleen. Näytti siltä kuin Alfhild olisi häntä suosinut. Mutta kun hän kosi, tuli ehdoton kielto. Isä, Halvar, katsoi tyttöönsä ja kummastui. "Täytyy kait sinun joku ottaa, sinunkin," hän sanoi, "ja tiukalla pitää, ennenkuin parempi ilmestyy". "Ooh, jos parempi olla pitää, niin tottapa hän ilmestyy," arveli Alfhild. Mutta sen perästä pojat pysyivät etäämpänä. Parasta kun odottaa ja katsoo eteensä, he tuumivat. Kukapa ne jäniksen jäljet tietää; Alfhild oli vielä nuori, ja nuorina ovat tytöt niin itsestään-pitäviä. Ja silleen se jäi, siksi kuin Alfhild oli kahdenkymmenen ikäinen.
* * * * *
Ylä-osassa laaksoa asui Åsbjörn Hegglid. Hän oli toisesta pitäjäästä, oli tullut edellisen papin mukaan ja ollut monta vuotta hänellä arentimiehenä. Siellä hän oli koonnut itselleen rahoja, mutta niitä löytyi, jotka sanoivat, ettei kaikki rahat olleet rehellisesti ansaittuja. Åsbjörn oli suuri, vahva mies, mutta tumma ja harvasanaisempi kuin pitäjäläiset; hän oli kova alustalaisiaan kohtaan eikä seurustellut kenenkään kanssa; väki ei hänestä pitänyt ja tytöt häntä pelkäsivät. Hänen sukuperäänsä ei kukaan oikein selville saanut. Vasta monta vuotta sen jälkeen kun hän oli pitäjääsen ilmestynyt, tiesi huhu kertoa, että hän oli erään kauppiaan poika, joka oli tullut kiinni nimien väärentämisestä. Ja siitä ajasta saakka häntä kaihdettiin entistä enemmän ja sanottiin Musta-Åsbjörniksi.
Pappilassa palveli silloin Sigrid niminen tyttö, jonka isä oli mökkiläinen. Ei hän juuri kaunis ollut, mutta suuri, roteva nainen, rivakka töissään, hyväluontoinen ja kiltti; Åsbjörn piti hänestä. Kohteli häntä paremmin kuin niitä toisia ja melkeinpä sitä varmaksi luultiin, että he olivat kihlatuita. Kyllä Sigridkin arvasi, että hänellä semmoisia tuumia oli; mutta itsepuolestaan hän enemmän pelkäsi kuin rakasti miestä. Tämä kaikki vaan painoi häntä kuin raskas taakka. Åsbjörnin silmät häntä seurasivat kaikkialla, niin, ne seurasivat häntä nukkuessa ja unessa, nuo suuret, kiiltävät, mustat silmät, täynnä ajatuksia, jotka sanomatta jäivät. Usein ajatteli hän muuttaa pappilasta. Mutta siitä ei koskaan tullut mitään. Nuo suuret, kiiltävät silmät vetivät häntä puoleensa; hän tuli ikäänkuin enemmän ja enemmän tuon miehen valtaan eikä päässyt lähtemään hänen luotaan. Eräänä iltana sattui niin, että he olivat kahdenkesken. Silloin Åsbjörn puhui hänelle. Sigrid säikähti, hän värisi; mutta hän oli juuri kuin voimaton ja melkein tietämättänsä vastasi hän kaikkeen. Sen perästä he olivat usein yksissä. Syyspuoleen ruvettiin Sigridistä puhumaan yhtä ja toista; se tuotti Åsbjörnille yhä enemmän häpeätä. Hän osti Hegglidin talon laakson itä-osassa, jossa hän sai asua kaukana ihmisistä, vietti häitään ja muutti sinne ylös Sigridin kanssa. Joku aika sen jälkeen syntyi heille lapsi; sitten kuoli Sigrid. Pojalle annettiin nimeksi Leiv. Vanhat ihmiset ennustivat hänelle pahaa. Sillä hän oli huonoa sukua, he sanoivat, ja peri häpeätä sekä isältä että äidiltä.
* * * * *
Åsbjörn pestasi itselleen rengin; hänkin oli ulkopitäjäästä, sillä laaksosta ei kukaan tahtonut Musta-Åsbjörniä palvella. Sitten hän pestasi myöskin palvelustytön, jonka nimi oli Gro. Leiv kasvoi näiden ihmisten ja isänsä keskuudessa. Rengin nimi oli Hans; raskasmielinen ja synkkä mies, mutta topakka työntekoon. Välistä hän katosi ja oli poissa pari-kolme päivää, ja tuli sitten humalassa kotiin. Hän oli pahankurinen päissään, raivo ja ilkeä. Reuhtoi ja huusi, löi rikki, mitä käsiinsä sai, ja tahtoi aina tapella isännän kanssa. "Musta-Åsbjörn, sinä roisto," sanoi hän, "isäsi oli varas, ja itse olet varas; tahdotko tapella, niin tule; selkääsi olet ansainnut, ja selkääsi pitää sinun saaman!" Silloin heitti hänet Åsbjörn pellolle ja antoi hänen hoippua siellä kunnes nälkä tuli. Mutta semmoista sai Leiv nähdä ja kuulla, niin pian kuin siihen kykeni. Ei hän ihan kaikkea niin tarkkaan ymmärtänyt; mutta luissaan hän tunsi, että jotain pahaa ja rumaa siinä oli. Ja hän rupesi sitä tuumimaan ja ajattelemaan, jotta tavallaan tuli täysikasvuiseksi ennen aikaansa.
Kun Leiv oli kymmenvuotias, pantiin hänet kouluun. Ensi päivänä tuli hän itkien kotiin. Isä kävi kalpeaksi, kun sen näki, ja kysyi, mikä oli hätänä. "Ne minua pilkkasivat ja sanoivat kerjäläiskakaraksi," kertoi Leiv. Åsbjörn pani päälleen ja meni puhuttelemaan opettajaa. Silloin Leiv hiipi Hansin luokse, joka oli vajassa ja laitteli rekeä. "Oletkos itkenyt, poika?" kysyi Hans. Leiv ei vastannut. "Mitäs pidit koulusta?" kysyi Hans. "Sinne en sen koomin mene!" uikutti Leiv. "Hm; elä, elä," vastasi Hans ja rupesi viheltelemään.