Hän sai Bårdin sen verran rauhoitetuksi, että kykeni puhumaan. Ja hän alkoi kertoa. "Mutta mitä nyt kerron", sanoi hän, "ei kukaan saa tietää!" "Minkä minulle tunnustat", sanoi pappi, "sitä ei kukaan saa tietää, paitsi Jumala". "Vaikka olisi pahinta kaikesta?" — "Vaikka olisi pahempaa kuin pahin".
Ja Bård kertoi. Mutta samalla hän kavahti ylös. "Ei tässä ole aikaa pitkiin puheisin; sano pappi, osaatko manata paholaista?"
"Sinä et tiedä, mitä puhut", sanoi pappi. "Tiedän valitettavasti", vastasi Bård. "Tänäpäivänä, tänä iltana hän tulee minua noutamaan, sillä minä olen hänen omansa, hän on ostanut minut…" "Oletko sinä noin nuorena —?" "En minä, mutta muut! muut ovat minut myöneet!" "Muut? Kuka sinua olisi voinut myödä?" kysyi pappi peljästyneenä. Bård ei ollut sitä kuulevinaan.
"Nyt tahtoisin sinulta kysyä", pitkitti hän. "Onko se kauppa pysyväinen? Oliko muilla oikeutta mennä minua myömään?" "Elkäämme oikeudesta puhuko", sanoi pappi. "Mutta jos kauppa pitää, riippuu siitä, ketkä nuo muut olivat". "Se oli … mutta onko varma, ett'ei sitä kukaan saa tietää?" — "Epäiletkös?" — "Oh en, se on totta… Niin, se oli, … se oli äitini."
Pappi ällistyi. Oliko se mahdollista? Saattoiko nainen joutua niin pitkälle? Voiko äiti myödä oman lapsensa? Eikö ollut kirjoitettuna, että äidin oli mahdoton unohtaa lastansa. Toden totta, ihmissydän on kauhea inhoittava kappale täynnä häijyjä sekasotkuja ja salaista pahuutta, se on ylenmääräisesti ahdettu jumalattomilla ajatuksilla ja perkeleellisillä himoilla; mutta tällaista ei hän kuitenkaan ollut siitä uskonut. "Kerro!" sanoi hän Bårdille. "Jos tämä on totta, niin mahtaa se olla surullinen juttu. Kerro kaikki, eläkä hätäile; jos paholainen tulee, ei hän saavu ennen puoliyötä."
Bård rauhoittui ja alkoi kertoa. Hän puhui kaikki, mitä oli kuullut äidiltään, ja sitten hän myöskin kertoi itsestään. Ja siinä kertoessaan hänelle muistui monta asiaa mieleen, yksi toisensa perästä, omia kokemuksia, joista hän nyt ymmärsi, että ne olivat olleet viittauksia ja varoituksia siitä, mikä häntä odotti; enimmäkseen ne olivat unia ja muita sen tapaisia. Ennen ei hän ollut niitä merkille pannut; nyt hän niitä kertoi suurella kauhulla ja ne kasvoivat ja tulivat aivan kummallisiksi, kun hän niitä tältä uudelta kannalta katsoi ja pappi alkoi uskoa häntä yhä enemmän ja hänen kovat silmänsä kävivät yhä synkemmiksi. Tuonlaista pahanhengen juonta hän ei vielä koskaan ennen ollut kuullut.
"Nyt tiedät kaikki, pappi", sanoi Bård, "sano nyt Jumalan tähden, velvoittaako senlainen kauppa mihinkään?" Pappi vaikeni hetken, sitten sanoi hän: "Velvoittaa".
Olihan Bård itsekin sitä ajatellut, mutta hirmuista oli kuitenkin kuulla miehen, joka asian ymmärsi, sitä noin vahvistavan. "Ei, ei," rukoili hän, "ei se ole totta. Sellaista ei Jumala voi sallia."
"Ethän vaan rupea Jumalaa moittimaan?" kysyi pappi. "Sinäkö tahdot sanoa Jumalalle: Se ja se on oikein ja sitä sinä saat tehdä, mutta sitä tai sitä sinä et saa tehdä. Tahtooko saviastia neuvoa savenvalajaa? Tahtooko luotu kirjoittaa lakia luojalleen?" Bård häpesi; "ei niin, ei niin", sanoi hän. "Mutta minä en ymmärrä —"
"Ymmärrä, ymmärrä", jamasi häntä pappi pyhässä kiukussa. "Niinkö, että sinun pitäisi ymmärtää Jumalan ajatuksia? Sinä tahtoisit päästä Jumalan neuvojen ja tarkoitusten perille? Sinä, maan mato, mitätön luontokappale, joka et ansaitse että Herra sinua kantapäällään polkee, sinä kehno astia täynnä syntiä ja kurjuutta, sinä, joka häijyillä synneilläsi jok' ainoana hetkenä elämässäsi olet tuhat kertaa helvetin ansainnut, sinä tahtoisit nousta sen pyhän ylitse, joka on taivaassa, sinä pyrkisit hänen tahtoansa ymmärtämään. Totta totisesti, jos paholainen tällä hetkellä tulisi esiin ja ottaisi sinut ihka elävänä, olisit sen rehellisesti ansainnut."