Ja hän loi silmänsä altakulmin isään, joka verkalleen astui hänen rinnallaan, surullisena ja kumarassa: Ties Jumala, miksi minun pitää olla juuri sinun poikasi, ajatteli hän.
Vanhus ei tätä huomannut. Hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Kun hän näki, että poika tuijotti Dalea kohden, silmät niin surua täynnä, että kivikin olisi voinut itkeä, selvisi hänelle kaikki, ja syvästi se sattui hänen sydämeensä. Tämä ei ikinä hyvin pääty, ajatteli vanha Åsbjörn. Tyttönsä luota kun noin kauas lähtee, on yhtä kuin laskisi linnun kädestään lentoon; tytön mieli on vaihtelevainen, kuin tuulen puuska ahtaassa vuonossa. — Mitä enemmän hän ajatteli, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä. Hän näki selvään, ett'ei poika voinut toisin tehdä; ja yhtä selvään, että hän itse syyn kantoi. Ja minä olen kuitenkin tehnyt työtä kuin orja kaksikymmentä vuotta sovittaakseni sen, minkä kerran rikoin, ajatteli hän. Mutta se on sitkeässä, se on sitkeämmässä, kuin elämä, se on juurtunut sukuun.
Tällä kaupungin matkalla paljon ajateltiin, vähän puhuttiin. Mutta kun he olivat perillä, ja Leiv nousi venheesen, mennäkseen Amerikalaivaan, otti vanhus häntä kädestä ja kuiskasi: "Tahdotkos että pidän häntä silmällä, Leiv — ja annan hänelle tietoja sinusta … jos minulle kirjoitat". Leiv katsahti ylös kummastuneena. "Ja", sanoi Åsbjörn, "ota suuri Mies mukaasi ja karta syntiä. Ja jos sinua vastaan rikkonut olen … niin elä sitä muistele siellä, minne nyt lähdet, … sillä elämälle ei ole valtakirjaa kellään. Ja nyt saat jäädä hyvästi".
Leiv ihmetteli, eikä tiennyt, mitä vastata; "hyvästi", sanoi hän, "minä teen, niinkuin sanoit"… Samassa huomasi hän ajatelleensa liian vähä isää. Venhe erkani sillasta, vanha Åsbjörn vetääntyi väkijoukkoon; siellä hän seisoi ja varjosti silmiään; tähysteli siksi kuin poika oli päässyt laivaan, ja vieläkin kauemmin. Pimeän tultua hän läksi. "Sinä suuri Mies siellä ylhällä", huokasi hän itsekseen, "etpähän sinä paljon rukouksestani välittäne, mutta … pidä kuitenkin vähän silmällä poikaa! hän on niin nuori, ja matkustaa kauas pois".
Åsbjörn ei voinut nukkua sinä yönä; aikaiseen aamulla hän meni alas rantaan taas. Silloin oli laiva poissa.
* * * * *
Åsbjörn mietti ja ihmetteli kauan, oliko hänen poikansa puhunut mitään Alfhildille ennenkuin läksi, ja tiesikö, mitä mieltä tyttö oli. Ehkä oli hän kosinut ja saanut rukkaset, se oli melkein luultavaa. Sillä tyttöhentukat katsovat useimmiten loistoa ja komeutta ja välittävät viis siitä, mikä parempaa on. Mutta ehkä oli tyttö myöntynyt, Leiv oli kaunis poika, ja toiset tytöt taas katsoivat enimmiten siihen. Haugstadin tanssista oli hän myös kuullut puhuttavan, sillä huhut siitä leikistä paljon kertoivat. Mutta kuka sen sitten tiesi? Hän päätti ottaa selkoa asiasta.
Hän huomasi, että Alfhild kirkkotiellä katsoi hänen jälkeensä. Eräänä sunnuntaina asettivat he niin, että tapasivat toisiaan hautausmaalla.
Hyvääpäivää — hyvääpäivää. Kaunis ilma — hyvin kaunis. Erittäin ihanaa pelloilla ja niityillä — niin, oikein ihanaa. Hegglidissä oli tänä vuonna niin kaunista, ett'ei sen vertaa koko pitäjäässä. — Vai niin. — Talo suureni vuosi vuodelta ja antoi hyvää satoa; ja Leivin omaksi se tulisi, tietysti. — Sehän oli hyvä. — Tyttö punastui ja siitä Åsbjörn sai rohkeutta. — "Hän on nyt lähtenyt Amerikaan, tahtoo nähdä maailmaa ja oppia ihmisten tapoja, sekä ansaita rahoja; sillä Leiv aikoi päästä eteenpäin, näettekös". Hän vilkaisi tyttöön, joka seisoi selin ja katsoi ylös mäelle. Åsbjörn siirtyi hiukan, voidakseen katsoa häntä kasvoihin sivultapäin. "Mutta useat arvelevat", lausui hän, "että tuo Amerikaan lähtö tuli niin äkkiä — ja kyllä siinä mahtaa jotain ollakin. Itse hän ei siitä mitään puhunut; mutta kullakin on omat ajatuksensa. — Lieneeköhän ketään, joka tuosta jotain tietäisi?"
Alfhild oli punainen ja lämmin ja verrattoman kaunis. "Saatat sanoa hänelle terveisiä, kun kirjoitat", sanoi hän, ja läksi, ikäänkuin tukehtuen omiin sanoihinsa. "Jumalan kiitos", ajatteli Åsbjörn, "näyttäähän asiat olevan selvillä nuorten välillä".