Sodan aikana Napoleonia vastaan tekivät englantilaiset v. 1806-7 kaksi yritystä nousta maalle ja rynnätä La Platan alueesen, mutta heidät lyötiin, molemmilla kerroilla urhoollisesti takaisin. Maan sijaiskuninkaalla Sobre Montella ei kuitenkaan ollut mitään osaa tähän kunniaan; hän oli päinvastoin englantilaisten lähestyessä kiiruhtanut saattamaan kallista omaa personaansa turvaan pakenemalla sisämaahan. Kun hän sitte englantilaisten poistuttua tuli takaisin, piti urhoollinen kansa häpeänä häntä enää totella. Sijaiskuningas julistettiin eroitetuksi. Espanjasta lähetettiin uusi sijaiskuningas, joka kuitenkin kohta huomattiin hyvin huonosti valituksi. Hän oli ankara ja välinpitämätön mies, sotamarsalkka Cisneros, joka jyrkästi vastusti kaikkia heränneen vapaudentunnon ilmauksia. Hän tuli siis kansan vihatiksi. Asiain näin ollen, saapui tieto, että juntta Sevillassa oli lakannut hallitsemasta. Oltiin epätietoisina, ketä oikeastaan tulisi pitää herrana, kuningastako, joka oli eroitettu, vaiko junttaa, joka oli kumottu. Päätettiin kutsua kansalliskokous. Se kokoontuikin Toukokuun 22:na päivänä 1810 ja julisti sijaiskuninkaan urotyön loppuneeksi sekä päätti asettaa hallitusneuvoston, jonka tulisi valvoa hallintoa. Kohta pidetyissä vaaleissa pääsi espanjalais-ystävällinen puolue voitolle, ja Cisneros valittiin neuvoston presidentiksi. Asiain tällainen meno herätti etenkin yleistä tyytymättömyyttä ja Buenos-Ayres'in väestö pakotti valitsemaan uuden neuvoston, jonka jäseniksi valittiin pelkkiä itsenäisyyden ystäviä. Toukokuun 25:nä päivänä, jolloin vaali tapahtui, viettävät Argentinalaiset vapautensa vuosijuhlaa — Espanjalais-ystävällinen puolue, joka siten joutui tappiolle Buenos-Ayres'issa, asetti pääkortteerinsa Montevideo'on ja taisteli innolla isänmaan ystäviä vastaan. Kuitenkin vallankumousliike lähetettyjen asiamiesten kautta voitti liittolaisia kaikkialla maassa ja vastustajien toimilla ei ollut kovinkaan suurta menestystä. Kapinaliike sai tehokasta apua myöskin Englannilta. Etelämaalaisen vilkkaalla mielikuvituksella uskottiin nyt heti voitavan vapauttaa koko espanjalainen Etelä-Amerikka emämaan ylivallasta. V. 1811 lähetettiin joukko kenraali Manuel Belgranon johdolla Paraguay'hin voittamaan tätäkin maata vallankumoukseen osalliseksi. Mutta siellä kärsittiin pettymystä: Paraguay kyllä julisti itsensä vapaaksi Espanjasta, mutta ei tahtonut tietää mitään yhdistyksestä Buenos-Ayres'iin, vaan selitti olevansa itsenäinen valtio. Parempi onni oli Belgranolla seuraavana vuonna, milloin Tucumanin luona voitti Perusta tulevan espanjalaisen sotajoukon. V. 1813 hän hävitti ja vangitsi erään espanjalaisen sotajoukon Salton läheisyydessä ja meni juhlakulkua tähän kaupunkiin. Tammik. 31 päivänä 1813 kokoontui jokaisen maakunnan edustajat kongressiin Buenos-Ayres'iin. Tämä ei kuitenkaan toimittanut muuta mainittavaa, kuin hyväksyi Belgranon ja hänen armeijansa esittämät kansallisvärit: sininen, valkea, sininen: vahvisti maan vaakunan ja julisti kaikki sen jälkeen maassa syntyvät orjat vapaiksi. Seuraavina ensi vuosina taisteltiin vaihtelevalla onnella. Espanja lähetti laivaston ja apujoukkoja Montevideoon. Talvella 1813 isänmaanystävien amiraalin, Brown'in onnistui hävittää espanjalainen laivasto ja valloittaa Montevideo. V. 1816 kokoontui kansalliskongressi Tucumanissa ja Heinäkuun 9 päivänä juhlallisesti julisti näiden yhdistyneiden maakuntien itsenäisyyden.
Kun asiat näin olivat selvinneet, saatettiin menestyksellä alkaa tehdä veljiä Chilessä ja Perussa osallisiksi vapauden eduista. Kenraali San Martin, joka tuli ylipäälliköksi Belgrano'n jälestä, kulki v. 1818 sotajoukkoineen Andes-vuorien yli ja saavutti voitoillaan Chacobuco'n ja Maypú'n luona Chilelle vapauden. Heinäkuun 3 päivänä 1821 miehitti hän Perun pääkaupungin Liman, jolloin Espanjan valta Etelä-Amerikassa tuli kokonaan murretuksi. Pyhä allianssi, joka samaan aikaan melkein kaikkialla Euroopan mannermaalla menestyksellä puolusti perintölaillisuuden asiaa, kyllä aikoi sinne lähettää sotajoukon ja laivaston saadakseen myöskin täällä "oikeudenmukaisen" monarkillisen vallan entiseen kuntoon, mutta Englanti esti sen siitä.
Itsenäisyys oli nyt turvattu, vaan sisällä maan vallitsi anarkia, vallattomuus. Oltuaan vuosisatoja Espanjan täydellisessä politillisessa holhouksessa — kaikki virkamiehet olivat syntyperäisiä espanjalaisia — kansalla ei ollut minkäänlaista itsehallinnon kykyä. Päälliseksi oli pitkä sota-aika useissakin sotapäälliköissä kasvattanut tavan komentaa ja tulla totelluksi, tutustanut nämät jonkinmoiseen mahtavuuteen, josta luopuminen heistä tuntui vaikealta. Sitä paitsi Buenos-Ayres'illa ja maakunnilla oli eriävät harrastukset; kun edellinen tahtoi yhdistää kaikki maakunnat yhteisen hallituksen johdantoon, jolla tulisi olemaan istuimensa Buenos-Ayres'issa, suosivat maakunnat sitä vastoin enimmän liittovaltaista hallitusmuotoa, samanlaista kuin Schweitzin ja Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen. Siten syntyi kaksi toisiansa vastustavaa puoluetta, unitarinen (ykseyshallinnollinen) ja federalistinen (liittovaltainen). V 1814-1820 oli hallituksen päällikkönä yksi ja toinen — enimmäkseen johtajan nimellä — vaihtuen tiheään, eroamalla hallituksesta joko vapaaehtoisesti taikka vastustajain pakoituksesta. V. 1820 julistettiin yhdysvalta täydellisesti hajoitetuksi, ja kukin maakunta sai vapauden järjestää hallintonsa miten itse tahtoi. Tämä julkisesti ilmoitettu hallituksetta olo kesti vuoteen 1825, milloin Buenos-Ayres'iin kokoontui lähetystöjä joka maakunnasta kongressiin, joka valitsi Bernardino Rivadavian tämän uudestaan perustetun yhdysvallan presidentiksi. Hän oli ennen ollut ministerinä Buenos-Ayres'issa ja häntä kunnioitettiin Argentinan etevimpänä valtiomiehenä. Mutta hänkään ei saattanut pysyä kauan hallituksen johdannossa. Unitaristen periaatteittensa tähden tuli hän pian riitaan kongressin kanssa ja otti eron v. 1827. Brasilia oli sillä aikaa, v. 1825, alottanut sodan Argentinaa vastaan, vaan sen voitti amiraali Brown 1827 merellä Juncalin luona ja kenraali Alvear maalla Ituzaingó'n luona sekä pakotettiin luopumaan vaatimuksestaan saada Montevideo (Banda Oriental), joka sen jälkeen julistettiin itsenäiseksi ja otti nimekseen Republica Oriental del Uruguay.
Kun sota Brasiliaa vastaan oli päättynyt, puhkesivat sisälliset riitaisuudet uudelleen unitaristien ja federalistien välillä. Maa hajaantui viiteen toisistansa riippumattomaan eri alueesen, joissa eri kenraalit kussakin anastivat hallinnon. V. 1829 tuli Juan Manuel Rosas Buenos-Ayres'in kuvernööriksi. Hänen onnistui voittaa monta kilpailijaansa, ja sen jälkeen hän teki suuren retken indiaaneja vastaan karkoittaen ne Rio Negron toiselle puolelle. Jälkeenpäin erosi hän vallasta, mutta valittiin v. 1835 diktaattoriksi ja hallitsi sitte aivan kuin täydellinen tyranni. Alipäällikkönsä Quiroga'n hän lähetti kuvernöörinä hallitsemaan sisämaata. Vaan kun tämä murhattiin matkalla, antoi Rosas ampua Santa Fé'n ja Corrientes'in kuvernöörit, vaikka ei ollut mitään todisteita heitä vastaan murhan osallisuudesta. Semmoinen hallintotapa luonnollisesti synnytti tyytymättömyyttä ja kapinaa. Corrientes nousi kapinaan v. 1839, mutta Rosas lannisti sen tappelussa Paso Largo'n luona. V. 1841 seurasi uusi kapina kenraali Lavalle'n johdolla, mutta Lavalle joutui vangiksi ja ammuttiin Lokakuussa samana vuonna. Ulkopolitiikassaan oli Rosas ankara mutta ajattelemattoman nativismin puoltaja. Julistaessaan Paraná'n ja Uruguay'n virrat suljetuiksi kaikilta vierailta lipuilta, hankki hän vihollisikseen Englannin ja Ranskan, joilla oli suurin laivaliike näillä kulkuväylillä. Montevideon puolustuksen sen unitariset asukkaat, Rosan viholliset, olivat uskoneet kenraali Paz'ille. Hän kesti päälinnoituksessaan Cerron huipulla Montevideon luona kenraali Oribe'n piirityshyökkäyksiä, jotka kestivät kahdeksan vuotta, 1843-1851, antamatta tätä vähäpätöistä mutta luoksepääsemätöntä linnoitusta vihollisen valtoihin. Vihdoinkin saivat Rosan useat viholliset johtajakseen Entre Rios'in kuvernöörin, kenraali Urquiza'n, joka yhteydessä Corrientes'in maakunnan ja Brasilian kanssa ensin vapautti Montevideon linnoituksen piirityksestä ja voitti sitte Rosan sotajoukon Monte Caceros'in luona lähellä Buenos-Ayres'ia. Rosas pääsi eräällä englantilaisella sotalaivalla pakoon Englantiin. Vähää ennen olivat ranskalaiset ja englantilaiset sotalaivat murtaneet tuiman tappelun perästä Obligado'n luona Uruguay-virran sulun. Laivakulku julistettiin vapaaksi kaikille kansoille.
Rosas'in kukistuksen jälestä syntyi uusia sisällisiä riitoja. V. 1854 julistettiin kenraali Uruquiza eräässä Paraná'n kaupungissa pidetyssä kansalliskokouksessa Argentinalaisen liittovallan ensimmäiseksi presidentiksi. Buenos-Ayres oli sillä välin julistanut itsensä toisista maakunnista eli valtioista riippumattomaksi ja joutui eripuraisuuteen näiden kanssa. Siitä seuraavissa tappeluissa pääsi Buenos-Ayres lopulta voitolle. 1862 sai Argentinalainen tasavalta liittovaltaisen hallitusmuodon, sen presidentiksi valittiin kenraali Mitre kuudeksi vuodeksi. Pääkaupungin valitsemiskysymys, joka silloin jätettiin sillensä ja vasta 1881 ratkaistiin Buenos-Ayres'in eduksi, tuotti kahdenkymmenen vuoden ajalla paljon epävarmuutta. Sitte kuin tämä kysymys oli ratkaistu, tulivat edistykset, jotka 1862 vuodesta saakka jo olivat ripeitä, vieläkin huomattavammiksi. Kansan sivistystä ja koululaitosta edistettiin, rakennettiin rautateitä ja sananlennättimiä. Kaupan hyväksi tehtiin paljon, muun muassa rakennettiin suurenmoinen laivavarvi Buenos-Ayres'in lähelle, Bocan luo. Maahan siirto on myötänsä ollut lisääntymässä ja on nyt lähinnä Pohjois-Amerikan yhdysvaltoja suurin maailmassa, ennustaen näille maille yhä suurempaa edistystä, jos vaan voidaan säilyttää sisällistä yksimielisyyttä, ja jos ilmanala ja valtiolaitos osoittautuvat sopiviksi kasvattamaan voimallista ja valistunutta väestöä, joka kykenee hyväkseen käyttämään maan hedelmällisyyttä ja yleensä rikkaita luonnon varoja.
[Lähteinä on käytetty: Napp, "Die Argentinische Republik". Buenos-Ayres 1876 ja M. G. and E. T. Mulhall, "Handbook of the River Plate". Buenos-Ayres 1885.]
Hallitusmuoto.
Argentina on tasavalta-yhdistys, johon kuuluu 14 yhdysvaltiota eli maakuntaa ja 4 yhdys-aluskuntaa. Tämän yhdystasavallan päähenkilö on presidentti, jonka tulee olla syntyperäinen argentinalainen, ja joka aina valitaan kuudeksi vuodeksi. Häntä ei saa näiden kuuden vuoden kuluttua valita jälleen, vaan vasta kuuden vuoden väliajan perästä. Nykyinen presidentti toht. Miguel Juarez Celman valittiin virkaansa Lokakuun 12 päivänä 1886. Argentinan perustuslaki on vapaamielisin koko maailmassa, ei edes Yhdysvaltoja pois lukematta, vaikka nämä ovat Argentinan hallintojärjestelmän esikuvana. Useita määräyksiä on täällä näet uudestaan sepitetty vieläkin vapaamielisempään suuntaan.
Hallitusneuvostossa on kuusi vastuunalaista ministeriä, nimittäin: sisä-, ulko-, finanssi-, opetus-, sota- ja maanviljelys-asiain ministeri. Vielä aivan äskettäin oli niitä ainoastaan viisi, mutta 1870-luvulla muodostettiin kuudes, maanviljelysministerin toimi, maanviljelyksen eduksi. Jokaisella näillä ministereillä on 9,000 doll. palkkaa. He eivät saa olla kongressin jäseninä, mutta ovat oikeutetut olemaan läsnä kongressin keskusteluissa ja ottamaan osaa niihin, vaan heillä ei ole äänestysoikeutta. Tämä on hyvä seikka, sillä siten kongressi saa itse hallituksen jäseniltä kuulla heidän mielipiteensä kaikista kysymyksessä olevista asioista, ja jälkimmäiset, siinä tapauksessa, että nurinaa syntyisi hallitusta vastaan, ovat heti tilaisuudessa puolustaa itseään sekä esittää perussyyllisiä ehdotuksiaan kysymyksessä oleviin kohtiin. Siten voipi estyä mahdollisia väärin ymmärtämisiä ja turhaa ajanhukkaa.