— Se on opiumia, Hans, huudahti Aribert sangen neuvottomana.
— Eihän hänen ylhäisyytensä vain liene ottanut myrkkyä? sanoi Hans. Se on mahdotonta!
— Pelkään, että se Vain on liiankin mahdollista, sanoi ruhtinas Aribert. Se on opiumia. Mitä me teemme? Joutuin, ukko!
— Hänen ylhäisyytensä on herätettävä, ruhtinas. Hänelle pitää antaa oksennuspulveria. Paras kantaa hänet makuukammioon.
He tekivät niin ja asettivat hänet isoon sänkyyn, jonka jälkeen Aribert sekotti oksennuslääkkeen sinapista ja vedestä ja antoi hänen juoda sen, mutta ilman minkäänlaista vaikutusta. Sairas makasi liikkumatonna, joka lihas velttona. Hänen ihonsa tuntui koskettaessa jääkylmältä, ja puoleksi ummistuneista luomista näki silmäterien olevan tuskallisesti kokoon rypistettyinä.
— Mene, Hans, ja lähetä noutamaan lääkäriä. Sano Eugen-herttuan äkillisesti tulleen pahoinvoivaksi, mutta ettei mitään vaaraa ole. Totuus ei saa tulla tunnetuksi.
— Hänet on herätettävä, sire, sanoi Hans toistamiseen, kiiruhtaessaan huoneesta.
Aribert nosti veljenpoikansa sängystä, pudisti häntä, nipisti häntä, löi häntä hurjasti, huusi hänelle, laahasi häntä ympäri, mutta kaikki turhaan.
Hans palasi.
— Olen lähettänyt noutamaan lähintä lääkäriä ja samalla lähettänyt sanan taudin erikoistuntijalle, sanoi hän.