— Olette, vastasi ruhtinas, ja hänen otsansa kävi synkäksi. Pelkään pahoin, että onneton veljenpoikani itse on kietoutunut jonkinlaiseen asemaan, jonka hän ei soisi pääsevän julkisuuteen.
— Ette siis luule hänen olevan salaliiton uhrina?
— En, sitä en luule.
— Ja syy, jos sallitte minun kysyä?
— Mr Racksole, puhummehan keskenäisessä luottamuksessa — eikö niin? Muutamia vuosia sitten oli kevytmielisellä veljenpojallani suhde — suhde erääseen naistähteen Berlinin teatterissa. Vaikken tarkemmin asiaa tiedä, niin saattoihan nainen olla sukupuolensa mallikuva, mutta kun on kysymys hallitsevasta ruhtinaasta, ei ole vältettävissä, että sellaisesta asiasta tulee häväistysjuttu. Olin luullut suhteen kokonaan loppuneen, koska veljenpoikani kihlaus Eckstein-Schwarzburgin prinsessan Annan kanssa piakkoin tulee julkaistavaksi. Mutta eilen näin sen naisen, jonka nimen mainitsin, ajavan ohitseni kanavalla. Se seikka, että hän on täällä samaan aikaan kuin veljenpoikani katoaa, on liian omituinen yhteensattuma, jotta voisi jättää sitä harkitsematta.
— Mutta kuinka tämä otaksuma sopii yhteen Reginald Dimmockin murhan kanssa?
— Se ei sovikaan yhteen sen kanssa. Minun ajatukseni on, ettei Dimmock-paran murha ja veljenpoikani katoaminen ole minkäänlaisessa yhteydessä keskenään — mikäli tuo Berlinin näyttelijätär ei mahdollisesti ole salaliitossa murhaajien kanssa. En ollut ajatellut sitä asiaa.
— Mitä ehdotatte siis tänä iltana tehtäväksemme?
— Ehdotan, että menemme siihen taloon, johon miss Racksole lähti eilen illalla ja koetamme saada selville jotakin ratkaisevaa.
— Suostun, sanoi Racksole. Se on oleva minulle todellinen ilo. Mutta sallikaa minun sanoa teille, ruhtinas, ja suokaa anteeksi, että menen suoraan asiaan, teidän otaksumisenne ei pidä paikkaansa. Voisin lyödä vetoa satatuhatta dollaria siitä, että Eugen-herttua on siepattu kiinni.