Tiibettiläiset hautaavat kuolleensa jotenkin samalla tavalla kuin Shokalaiset. Heillä on kuitenkin useampia omituisia tapoja ruumiin pikemmin hävittämiseksi. Harvoin ruumis poltetaan, koska on polttopuista puute. Ainoastaan rikkaat tahi laamat poltetaan ja tapahtuu tämä samalla tavalla kuin Shokalaisilla. Mutta tavallisin on se ilettävä temppu, josta nyt kerron.
Ruumis viedään kukkulan huipulle, jossa laamat sitten loitsivat. Kun väki on kiertänyt seitsemän kertaa ruumiin ympäri, jätetään se korppien ja koirien käsiin. Hyvänä enteenä vainajalle ja hänen perheellensä pidetään, jos ainoastaan linnut ruumiin raatelevat. Koirat ja pedot raatelevat sen, sanovat laamat, jos hän eläessään on tehnyt suuria syntejä. Kun sitten tuo hartaasti odotettu hetki tulee, jolloin ei ole juuri mitään jäljellä ruumiista, käydään vielä seitsemän kertaa vasemmalta oikealle, rukousmyllyn pyöriessä, jäännösten ympäri ja lausutaan tuo iänikuinen Omne mani padme hun. Eräs bombo-niminen lahko kulkee kuitenkin vastakkaiseen suuntaan ja pyörittää samalla rukousmyllyänsä oikealta vasemmalle. Sukulaiset asettuvat jäännösten ympärille. Laamat, jotka istuvat lähinnä, leikkaavat itselleen lihapalasia. Korkein laama syö ensimmäisen palasen ja sitten, rukouksia lukien, muut laamat, jonka jäljestä vainajan sukulaiset ja ystävät hyökkäävät tuon nyt jo melkein lihattoman luurangon kimppuun ja kaappivat ja syövät loppulihat, kunnes luut ovat ihan kuivat ja sileät.
Tähän kamalaan menoon antaa aihetta se ajatus, että vainajan henki aina on sen ystävä, joka syö jonkun osan hänen ruumiistaan. Kun se kelpaa linnuille ja koirille, niin tietää siitä, että ruumis on terveellinen muka ihmistenkin syödä.
Sanomattoman kamalaa on se seikka, että kun joku on kuollut ruttomaiseen tautiin ja sekä linnut että nälkäiset koirat lähtevät löyhkäävää ruumista pakoon, niin laamat asettuvat sen ympäri, eivätkä nouse sieltä ennenkuin ovat syöneet mädänneen lihan. Ovatpa silloin kuitenkin vainajan sukulaiset ja ystävät viisaammat. He tuumivat näin: kun villipedoille ei kelpaa heidän syötäväkseen asetettu ruumis, tulee se siitä, että jumala on tälle syntiselle ollut vihoissaan. Ja kuka voisi paremmin kuin laamat rakentaa rauhaa jumalan ja vainajan välillä. Syökööt sentähen laamat mielellään kaikki.
Jos ei tähän temppuun saada riittävää määrää laamoja, heitetään ruumis virtaan tahi sidotaan kallioon petojen tai ajan kulutettavaksi.
Laamojen sanotaan himoitsevan ihmisverta, josta he muka saavat voimia, älyä ja tahdonlujuutta.
He imevät myrkyttömiä haavoja ja juovat veren. Kaikissa luostareissa on ihmisten pääkalloista tehtyjä maljoja. Ne täytetään verellä, jota laamat vuoroa juovat.
Mutta tästä kyllin! Tämän kirjoittaminen on inhottavaa, mutta kertomukseni ei olisi täydellinen, jos en olisi maininnut laamojen petomaisuutta.
Kun "pyhä" laama, tai joku kansan kunnioittama vanhus kuolee, viedään osa hänen lihaansa tai poltettu tuhkansa sitä varten rakennettuun khokden'iin, kiviseen muistopatsaaseen. Päättäen siitä, että kaikkialla Tiibetissä näkee tämmöisiä rakenteita, saattaisi luulla puolet maan asukkaista olleen pyhimyksiä, tahi myös ettei laamain maassa niin paljoa vaadita pyhimyksen nimen saamiseen.
* * * * *