Hän neuvoi Khanden Singiä olemaan tarkkaavainen ja huolellinen, ja entisen poliisikonstaapelin naama oli paljasta päivänpaistetta, kun hän lopultakin sai lupauksen seurata minua Bhot-maahan (Tiibettiin). Hänestä tuli minulle sitten ainoa peloton seuralainen ja kaikissa vaaroissa oli hän minulle uskollinen apulainen.
Maa Bhotiin asti on verrattain hyvin tunnettua, ja siksi mainitsenkin tästä matkani alku-osasta ainoastaan pääpiirteet.
Toukokuun 9 päivänä lähti koko matkavarastoni liikkeelle kahden Intialaisen johdolla rajaa kohden; itse lähdin seuraavana päivänä. Kahden päivän päästä olin Shorissa, joka myös tunnetaan nimellä Pithoragarh. Tie oli hyvää koko matkan ja kulki tiheiden kuusi- ja mäntymetsien lävitse, siellä täällä oli kauniita näköaloja metsäisille vuorijonoille. Kulku on kumminkin rasittavaa, alinomaa saa nousta ja laskea. Seuraavat numerot tätä seikkaa selittävät: 1632 metrin korkeudesta nousimme aina 2275 metriin, sitten taas alas 608 metriin, kapusimme taas ylös 1786 metriin Gangoli Hatissa, mutta pian taas jyrkkää rinnettä laskeuduimme 610 metriin. Kova kuumuus esti minua kulkemasta tavallista vauhtiani, emmekä sen vuoksi päässeet yöpaikalle, ennenkuin vasta auringon laskettua. Pimeässä hapuellessamme näimme kaukaa kiemurtelevia metsävalkeita, jotka ikäänkuin tuliset käärmeet luikertelivat vuoren rinteitä pitkin. Maanasukkaat olivat sytyttäneet kuivat korret ja pensaat, ja siitä nämät valkeat olivat alkunsa saaneet. Tällä tavalla useinkin hävitetään komeimmatkin metsät.
Pithoragarhissa (1975 m.) on vielä vuorenkukkulalla näkyvissä vanha linnoitus, jonka Loudon oli ghurkhalaisia vastaan rakentanut. Siellä on myös hyvin hoidettu spitaalisten sairaala, koulu ja lähetystalo. Maa on hedelmällistä ja siellä näkeekin hyvinviljeltyjä alueita, sekä taloja siellä täällä. Vettä on runsaasti ja vaikka kylien ja talojen lähellä ei olekaan metsää, tekee maakunta kuitenkin viehättävän vaikutuksen, kun näköalan taustana on korkeita metsäisiä vuoria. Kello ½ 7 aamulla lähdimme Pithoragarhista. Tal-tie jäi vasemmalle ja me kuljimme noin 1855 metrin keskikorkeudessa ja saavuimme Shadgoraan parhaiksi näkemään juhtatemppuja, kun bramiini siunasi vasikkaa. Mitättömän pienessä pyhäkössä, jonka ovesta minä kurkistin sisään, istui kyyristyneinä kaksi muodottoman rumaa akkaa, värittömät silmät päähän painuneina, ohuet hiukset suortuvissa ja kampaamatta, pitkät, luisevat kädet ja jalat, ja kynnet luonnottoman pitkät. He olivat ryysyissä ja hoitelivat ahkerasti kynttilöitä, jotka paloivat kömpelösti tehdyissä kivisissä kynttilänjaloissa pitkin seiniä. Kynttilänjalkojen joukossa oli muutamia kummallisen muotoisia kiviä. Akat eivät mahtuneet seisomaankaan tuossa körtsässä, vaan kulkivat nelinryömin. Minut nähdessänsä kurottivat he luisevat kätensä ja pyysivät almua. Kun annoin heille hopearahan, pistettiin se nopeasti tuonne eriskummallisten kivien alle, jonka jälkeen he kiihkeillä liikkeillä toimittivat minua poistumaan.
Vähän matkan päässä oli kolme tienhaaraa, joista lähdin kulkemaan keskistä myöden Askote nimistä paikkaa kohden. Matkalla saavutti meidät kova ukkosilma. Ankarat raekuurot, yhtämittaiset ja pauhaavat ukkosenjyrinät ynnä säkenöivät salamat erivärisille ja lumoaville valoineen seurasivat meitä koko matkamme autioilla vuorenrinteillä, kunnes myöhään illalla pääsimme Askoten kaupunkiin.
Täällä petyin suuresti, kun ei kukaan kantajistani vielä ollut sinne päässyt. Askotessa ei ollut mitään majapaikkaa tahi edes suojavajaa (daramsallaa; Daramsalla on kiviseinäinen vaja, rakennettu matkustajien ja alkuasukkaitten suojaksi.) Mutta "pundiitti" (intialainen oppinut) Jibanand pyysi minut ystävällisesti kouluhuoneeseensa, joka oli rakennettu laudoista, kattona oljet ja ruohot; rakennuksen ulkomuodosta ja muista suhteista ei ensinkään oltu välitetty. Ilmanvaihto huoneessani oli niin hyvä kuin suinkin toivoa saattoi. Yöllä kun makasin huopapeitteeseeni käärittynä, katselin leveitten seinärakojen lävitse tähtitaivasta. Auringon noustessa näki seinän-raoista koko maisemia, kunnes vähitellen majani ympärille kokoontui uteliaita alkuasukkaita raoista tarkastelemaan mitä kaikkia sahib siellä sisäpuolella toimitti. Suurella jännityksellä katselivat he, kun tämä ajoi partaansa, ja ilo oli ylimmillään, kun hän kylpiessään hieroi ruumistaan saippualla. Ihmetellen he katselivat, kun puin päälleni viimeisen tärkkipaitani, mutta ihastus kasvoi melkein kuumeeksi, kun vedin kellojani, merkitsin ilmahavainnoitani y.m.s. Tässä oli jo liikaa, ja kaikki pakenivat, kun pitelin lataamatonta kivääriäni.
Askoten kaupunki muistuttaa vanhaa keskiajan linnaa, jommoisia usein näkee keski Italiassa. Kohoten kummun huipulta keskellä tasankoa, on rajivarin (hallitsian) linnasta ihana näköala sitä ympäröivien vuorten yli. Linnaan näkyvistä korkeista kukkuloista mainittakoon Khipla ja Dafia sekä Duti-vuori toisella puolen Kali-virtaa, joka on Nepalin rajana. Kaupungissa ("gown") on noin kaksisataa taloa siellä täällä vuorenrinteellä; siinä on koulu, postikonttoori ja kaksi muhamettilaista kauppapuotia. Rajivarille oli juuri äskettäin valmistunut uusi linna, yksinkertaisesti, mutta taidokkaasti rakennettu eräästä ruskeasta kivilajista; ovissa ja ikkunoissa oli kauniita leikkauksia ja joka huoneessa oli eurooppalaiset tulisijat. Jokaisesta huoneesta oli yksi seinä jätetty avonaiseksi, joten koko huoneusto oli yhtenä ainoana komeana verantana, ja siitä oli ihana näköala vuorten yli pohjoiseen päin.
Askoten rajivarilla on ihan erityinen asema Kumaonissa. Ostettuaan v. 1855 takaisin maanomistusoikeutensa Askotessa, on hänellä nyt tsamindarin eli maaruhtinaan oikeudet ja hän on Kumaon piirissä ainoa, joka on saanut nämät oikeudet pitää. Jagat Sing Pal, rajivarin veljen-poika, vakuutti, että Askoten kansa on rehellistä ja hyväsydämmistä. Se ei koskaan anna rajivarille mitään aihetta huoliin, ja hän on heille isänä. He kääntyvät hänen puoleensa kaikissa huolissansa, sairaudessa ja hädässä, ja hän pitää heistä isällistä huolta. Rajivari ei ole rikas, luultavasti sentähden, että hän jakelee niin paljon kansalleen sekä on sangen vierasvarainen kaikille hänen maansa kautta matkustaville muukalaisille. Moni näistä ei ole kerjäläistä parempi, silloinkaan kun he matkustavat fakiireina tahi muina uskonnonhaaveilioina pyhälle Mansarovar-järvelle Tiibetissä.
Nykyinen rajivari Pushkar Pal kuuluu Ramkhanda-perheeseen ja on siis Auringon-hallitsia-suvun jälkeläinen. Hänen esi-isänsä asuivat Aoudhissa tahi Ajodjessa, josta he muuttivat Katjuriin Kumaonissa, missä rakensivat linnan. Vuoriseutu aina Killakanjiaan ja Jumna-virtaan asti kuului Katjurin hallitsialle. Hän otti nyt Maharajan arvonimen. Eräs suvunhaara muutti Katjurista Askoteen; mutta sen päämiehellä oli sielläkin perinnöllisenä arvonimenään rajivari, ynnä pal, joka kuuluu perheen jokaiselle mies-jäsenelle. Rajivari maksaa Intian hallitukselle vuotista veroa 1,800 rupiaa (4,284 markkaa). Gurkhahallituksen aikana ei hän maksanut mitään, paitsi satunnaisena lahjana: nafa eli muskus-eläimiä naapurillensa, Nepalin kuninkaalle, jonka kanssa hän oli läheisessä yhteydessä. Todellisuudessa hän siis on itsenäinen kuningas, mutta Pushkar Pal on kuitenkin aina ollut Intian hallitukselle uskollinen.
"Onko kansa rajivarille hyvin alamainen?" kysyin Jagat Sing Palilta.