Ehtiäkseni Shoska'an täytyi minun nousta vielä toistakymmentä kilom. melkein yhtä jyrkkää tietä kuin Pungoon.
Shokalaisilla on kummallinen tapa rukoilla tuulen voimalla, tämän tavan ovat he luultavasti ottaneet Tiibettiläisiltä. Tiibettiläiset, joilla on ankarampi uskonto, käyttävät sekä vettä että tuulta pyörittämään rukouskoneitaan. Tämä yksinkertainen laitos on tämmöinen. Muutama kangaspala, tavallisesti valkoinen, mutta toisinaan myös sininen tai punainen, kiinnitetään toisesta päästä köyteen, joka on pingotettu tien tahi solan yli. Kun Shokalainen ensi kerran kulkee jostakin solasta, leikkaa hän aina vaatepalasen ja ripustaa sen tuohon köyteen niin että se leijaa tuulessa. Samaten, jos hän ostaa kangasta uuteen pukuun, repii hän siitä palasen ja ripustaa tämän rukouslipuksi. Niin kauvan kuin se liikkuu, on siinä rukousta. Näitä lippuja kiinnitetään koppeihin, seipäisiin talli puitten oksiin, ja autioilla vuorilla on määrätyt pensaat tahi puut täynnä näitä uskonnollisia esineitä. Muuten näkee tuollaisia pieniä lippuja melkein joka shokalaistalon katolla, heidän rukoushuoneissaan sekä heidän kyliensä ulkoporteilla.
Pysähdyin Titela nimiseen daramsallaan 4-5 kilom. shokalaiskylän yläpuolella. Ilma oli jo monta päivää ollut uhkaavaista ja toinen sateenkuuro toisensa perästä oli illan kuluessa päällemme tulvaillut. Paljon oli minulle työtä karttunut. Olin päättänyt valmistaa monet matkalla ottamani valokuvat, joka työ on sanomattoman ikävää näin vaeltaissa. Saatuani esille kaikki tarpeet ja valmistettuani erilaiset liuvokset, aloin laittaa vajaa ihan pimeäksi. Etupäässä tarvitsin vettä ja sitä oli enemmän kuin kylliksi tässä kurjassa hökkelissä. Olin juuri saanut puolen tusinaa kuvia levylle ja iloitsin niitten onnistumisesta, kun tuuli kiihtyi ja sadetta rupesi tippumaan päähäni daramsallan rikkinäisestä katosta. Olisi ollut liian suuri vaiva muutella pöytää, liuvoksia ja kaikkea muuta. Sitä paitsi olin niin työssäni kiinni, etten antanut tuommoisten pikkuasioitten itseäni häiritä. Kärsin sentähden tuota epämukavuutta. Muutin alinomaa asentoa, mutta siitä seurasi vaan, että sade vuorotellen tippui selkääni, sääriini tahi hartioilleni. Se valui virtana ja katto vuoti niin, että olisin yhtä hyvin saanut seisoa ulkonakin. Istuin jalat vesilätäkössä, eikä löytynyt kuivaa paikkaa, johon olisin kättäni laskenut. Onneksi olivat laatikkoni vedenpitäviä, muuten olisivat koneeni ja levyt menneet ihan pilalle.
Minun täytyi jättää työni vaikka se olikin harmillista. En voinut muuta kuin mennä maata. Helpommin sanottu kuin tehty! Huopapeite oli läpimärkä. Koetin sitte maata veden pitävän öljykankaan alla, mutta olin mielestäni tukehtua ja annoin sentähden kankaan Khanden Singille, joka kääriytyi siihen ja oli heti unen helmoissa. Väsyneenä ja tyytymättömänä kiipesin pankolle ja sain vihdoin uneen kiinni.
Heräsin aamulla pureva kipu varpaissa. Olin maannut suullani ja oikaissut jalkani nukkuessani. Kauhukseni näin toisen jalan olleen hopeakylvyssä ja toisen kiinnittävässä liuvoksessa, jonka olin unohtanut tyhjentää suuriin selluloosa-astioihin.
Aamulla kuivasin valokuvauskapineeni ja vaatteeni auringossa. Me itse istuimme auringon paahteessa kuivaamaan ja lämmittämään viluisia jäseniämme, pukeutuneina "dotiin" (suuriin vöihin, joita Intian alkuasukkaat käyttävät).
Sillä aikaa kävi luonani monta Shokalaista pyytämässä lääkkeitä ja kauppaamassa kotimaisia tavaroitaan. Eräs soma tyttö, jolta ostin muskuseläimen hampaista tehdyn kaulanauhan, pyysi minua parantamaan hänet kaulapaiseestaan; tämä tauti on näissä vuoriseuduissa hyvin tavallinen. Sitten tuotiin luokseni lapsi, jolla oli pahalta löyhkäävä paise vasemmassa korvassa. Toiset pyysivät parannusta vatsa- ja maksakivuista, nämätkin taudit ovat hyvin tavallisia, ne kun ovat seurauksia heidän väkijuoma-himostaan.
Saatuani kuulla, että Sirkassa, penikulman päässä täältä, asui kaksi naislähetyssaarnaajaa, teki minun kovasti mieleni käydä heitä katsomassa. He omistivat pienen kauniin majatalon (bungalowin) 2,640 metriä merenpinnan yläpuolella, sen sivussa oli toinen rakennus kääntyneitä ja palvelioita varten. Alemmalle olivat he rakentaneet sairaalan.
Neidet Sheldon, M.D. ja Brown vastaanottivat minut erinomaisen kohteliaasti. Olen eläessäni tavannut monta lähetyssaarnaajaa, melkein kaikista uskontunnustuksista ja maailman kaikilta kulmilta, mutta en ole koskaan ennen tavannut kahta niin rakastettavaa, jaloaatteista ja samalla niin ahkeraa naista kuin nämät, jotka nyt niin ystävällisesti minut vastaanottivat.
"Olkaa hyvä, käykää sisään, herra Landor!" sanoi neiti Sheldon miellyttävällä ameriikkalaisella murteellaan, sydämmellisesti kättäni pudistaen.