3,560 metrin korkeudessa ja noin 90 metriä virran yläpuolella täytyi kulkea laajan lumikentän yli, jossa hanki oli kova ja jyrkkä. Muutamia miehiä kulki edelläni, toisia tuli perässäni. Vaikka edelliset tekivät polun perässä tulioille, täytyi kuitenkin joka jalansijan hakata uudelleen, ettei liukuisi tai kaatuisi. Täten tehtiin hankeen jalan suuruisia läpiä, joihin astumalla varmasti pääsi eteen päin. Mutta se vei paljon aikaa. Luulin keksineeni keinon, jolla nopeammin päästäisiin edistymään. Nostaen ylös toisen polven ja nojaten toiseen sääreen potkasin lujasti kantapäällä hankeen, täten syntyi jalansija; sama temppu tehtiin vuoroonsa toisellakin jalalla. Kerran kun näin iskin lumeen, olikin pinnan alla kovaa jäätä, jalka luiskahti ja menetin tasapainon. Heti rupesin liukumaan hirveätä vauhtia jyrkkää äyrästä alas, ja säikähtyneet mieheni parkumaan pahasti. Ymmärsin, että muutamissa minuuteissa joutuisin virtaan ja sitten iäksi jäätunnelin sisään, ellei mitään estettä osuisi matkallani vastaani. Ehdin kuitenkin ajatella rannalla olevan suuria kiviä, jos vaan joutuisin niitä päin, tai myös, että ehkä vauhti lingahuttaisi minut virran toiselle puolen. Käsin ja jaloin harasin kyllä vastaan, mutta suotta. Äkkiä näkyi suuri kivi jäätikön pinnalla ja kiven takana kohisi koski. Kivi oli viimeinen toivoni. Oikasin sääreni iskua vastaan- ottamaan. Samassa tuntui kuin kaikki luut olisivat irtautuneet ruumiissani, mutta tunsin myös pysähtyneeni. Kivi pidätti minun muutamia askeleita veden reunasta. Ruumiini oli kovin arka. Sormet verissä, vaatteet säpäleinä, mutta yhtään luuta ei ollut murtunut. Pystyyn päästyäni viittasin miehilleni, astelin virran reunaa, kunnes löysin jälkiä ja tulin polullemme.
YHDEKSÄS LUKU.
Neuvottelu. — Vaaroja lumessa ja jäässä. — Thar ja ghural. —
Vaivalloinen nousu 4,750 metrin korkeuteen. — Lumisillan kukistuminen.
— Maanjäristys. — Shokalaisräätäli. — Rahani saapuu. — Kaksi kalliota
Kalissa. — Tiibettiläinen urkkia. — Rambang. — Shokalaissoittoa. —
Tupakoiminen. — Shokalaisia naimatapoja.
Pysähdyimme Kutissa ja minä kutsuin etevimmät alkuasukkaat telttaani.
"Pääseekö ylitse", kysyin, "Lumpija'sta tai sitä korkeammasta Mangshan solasta?" Edellisestä kuljetaan harvemmin, matkustettaissa Gyanema'an, jälkimäinen on korkea ja hyvin vaikea sola, josta kuitenkin on mahdollinen päästä pensaikon lävitse Rakstal järvelle joutumatta minkään tiibettiläisen asutuksen lähittyville.
"Ei!" oli kaikkein jäykkä vastaus. "Lunta on nyt kovin paljon ja uutta tulee yhä. Ainakaan neljääntoista päivään ei mikään inhimillinen olento pääse vuorten yli. Joka nyt sinne menee, menee varmaan kuolemaan. Paraimpanakin aikana, kesäkuukautena, nämä molemmat solat ovat vaikeat ja vaaralliset. Hullutusta olisi lähteä yrittämäänkään."
Lähdin kuitenkin seuraavana aamuna omin silmin tarkastelemaan. Astelin yleensä luodetta kohden. Kun he tämän näkivät, muuttivat muutamat mielensä ja tarjoutuivat seuralaisikseni. Ja useissa vaarallisissa paikoissa minulla olikin heistä paljon hyötyä. Siellä täällä pilkisti vähän polkua lumen alta, mutta enimmäkseen kävimme pitkät matkat hankea myöden pitkin sellaisen jyrkänteen reunaa myöden, että huimasi, kun kurkisti sivullensa. Eilisestä seikkailustani olin käynyt varovaisemmaksi ja hyvinkin nyt tiesin, että tuo valkea viattomuuden kuva, tuo puhdas lumi, on mitä petollisin ystävä. Joka paikassa, missä oli lunta, oli myös hankaluuksia. Jäätyneen lumen liukkaalle pinnalle emme hevin uskaltaneet jalkaamme sovittaa, vaan täytyi astua alas rantaan, joka tällä kohtaa oli ihan jää- ja lumisillan peitossa. Menimme sen ylitse, mutta toisella rannalla tuli vähän päästä samallainen este ja täytyi taas palata takaisin. Tätä tekoa saimme tehdä kumminkin kuusi eri kertaa. Mutta joka kerta täytyi ensin astua jyrkkää rantaäyrästä alas rantaan ja samoin taas toisella puolen ylös. Jäässä oli vaarallisia rairoja eikä ollut hyvä kauvaa viipyä yhdellä kohtaa. Kulku oli tietysti myös hyvin hidasta. Suuntasimme matkamme Kuti-virrasta pohjoista kohden erästä sen lisäjokea, Kambelshio'ta, seuraten ja leiriydyimme 3,985 metrin korkeudessa.
Kun oli vielä päivää, menin vuorille metsästämään Himalaijan kivikauriita, thar ja ghural(Ghuralit asustavat alempana, ovat tavallisesti laumoissa, paitsi vanhimmat koirakset, jotka oleskelevat enimmiten yksin. Auringon laskun aikoina näkee niitä n. 8-9 yhdessä laitumella. Thar eli Tharo, koiras, ja Jahrdo, naaras, on varsinainen ylä Himalaijan kivikauris. Se on harvoin 2,000 metrin, mutta usein 4,400 metrin korkeudessa. Jota korkeammalla se oleilee, sitä tuuheakarvaisempi ja pitkäsarvisempi sen sanotaan olevan. Jyrkimmillä vuorillakin se merkillisen ketterästi kapuelee.). Nousin 4,450 metrin korkuiselle vuoren huipulle niillä paikoin, missä Tongsu niminen vuorivirta laskee Kutiin. Tämän jyrkän ja lyhyen lisäjoen lähteet lienevät n. 300 metriä ylempänä kuin päävirta, jotenka siinä siis onkin koko mahtava putous. Kalliot ovat salpietarin raottelemia, ja tharot kuuluvat siellä halukkaasti viihtyvän.
Retkeilyni oli niin hupainen, että seuraavana aamuna lähdin auringon nousussa uudelleen samallaiselle retkelle. Aioin sen ohessa nousta jollekin korkealle huipulle saadakseni selville pääsyä Himalaijan ylitse joko nyt kohta tai jonkun ajan odotuksen perästä, jos lunta olisi ylön paljon. Nousin sitten 4,750 metrin korkeuteen vaivalloisen kiipeämisen perästä. Ammuin tharoa, mutta tämä vaan haavoittui ja lähti juoksemaan laajaa lumikenttää myöden ylöspäin; minä perässä. Lumikenttä tuntui loppumattomalta, ja kun hengästyneenä lopultakin pääsin huipulle, oli kauris silmikannon päässä.
Näköala huipulta oli tosiaan hämmästyttävä. Joka puolella taivasta vaan sekä lunta, lunta loppumattomiin asti, ehkä satojen penikulmien etäisyyteen. Tuolla oli Jolinkan huippu yli 5,600 metriä. Kuti-virran molemmin puolin oli lähes 6,000 metrin korkuisia huippuja. Valkea lumipeite näytti toisin paikoin ikäänkuin vihriäiseltä; ne olivat jäätiköitä ja vuorivirtojen lähtökohtia. Palattuani leiriin, lähdimme kello 2 aikaan päivällä paluumatkalle Kutille.