"Mikä sinun on nimesi?" kysyin.
"Mansing", vastasi hän lyhyesti ja vaipui entiseen synkkämielisyyteensä.
Tuli oli jo sammumaisillaan, kun muuan suuri ja vahva Tiibettiläinen tuli tuoden aika puunkonkan valkeeseen. Mikä ero tämän urheilian ja tuon riutuneen pitaalisen välillä! Hänkin kuului minun joukkooni, niin kummallisia kuin hänen edelliset vaiheensa olivatkin olleet. Hän oli ollut aikoinaan kuuluisa rosvo Lassan seutuvilla. Kerrottiin, että hän oli ottanut monta ihmistä hengiltä, ja kun hän oli huomannut oman nahkansa olevan vaarassa, oli hän asettunut Englannin puolelle rajaa, ottanut vaimon toisensa perästä, rääkännyt ja ajanut pois luotansa. Erään sellaisen perheriidan perästä oli hän tarjoutunut minun palvelukseeni. Kun hän oli niin tavattoman voimallinen, että hän jaksoi kantaa mitä raskaimpia taakkoja, oli se ainoa syy miksi minä hänet mukaani otin. Leirissämme sanottiin häntä nimellä Daku (rosvo).
Silmäillessäni joukkoani, jonka kanssa tuskin olin vielä tutustunut, oli hupaista nähdä tätä kirjavaa seuraani. Siinä oli takkutukkaisia Humlia ja Jumlia, hiukset palmikolla tai nutturalla niinkuin Korealaisten; siinä oli Tiibettiläisiä, Shokalaisia, Rongbalaisia, Nepalilaisia, Totolalaisia, Raiputtia, Joharin mies, bramiini ja kaksi kristittyä alkuasukasta. Ja sitten t:ri Wilson! Mitä vastakohtia ja mikä kielten ja puheen-parren sekoitus!
Oli erittäin hupaisaa katsella miten ylpeästi kukin sääty tässä alkuasukasjoukossa katseli toistaan. Jokainen sääty aterioitsi erikseen ja lepopaikoissa paloi siellä täällä kallionkoloissa tahi muussa suojatussa paikassa yhtä monta tulta kuin oli säätyä. Omasta puolestani olin siitä mielissäni, sillä tämä erikoishenki oli minulla takeena siitä, etteivät he koskaan yhdistyisi salaliittoon minua vastaan.
Mansing-raukka hytisi vilusta. Hän ei ollut Kutissa voinut ostaa itselleen huopapeitettä eikä kenkiä, vaan oli sen sijaan käyttänyt rahansa tupakkiin. T:ri Wilson ja minä säälimme häntä. Meillä oli vielä koko ilta aikaa käytettävänämme ja niin minä otin esille Kutissa ostamani kangaskappaleen, sakset, neuloja ja lankaa ja aloimme valmistamaan vaatekertaa tuolle poloiselle. Tohtori leikkasi ja minä neuloin. Tosin en tahdo väittää, ettei ammattiräätäli olisi tehnyt ne paremmin, mutta olipa tulos meidänkin yhteistyöstämme jotenkin hyvä. Jos ei nuo uudet vaatteet niin erinomaisen hyvin sopineetkaan, olivat ne kuitenkin lämpymät ja sepä olikin pääasia. Yksi puutteellisuus niissä kumminkin oli: takkia ei saatu kiinni, kun ei meillä ollut nappeja eikä hakoja. Ei siis ollut muutu keinoa kun neuloa takki kiinni miehen päälle. Näin ollen ei hän voinut riisua yltään, joka epäilemättä oli haitallista, mutta sen sijaan oli takki siten lämpimämpi ja Mansing oli siihen täysin tyytyväinen.
Seuraavana aamuna lähdimme. Molemmin puolin kohosi korkeita vuoria ja me seurasimme Kutia, joka täällä juoksee lännestä itään. 4,135 m. korkeudessa kuljimme Bitroguare-joen yli. Kutin toisella puolen kohosi korkeita pystysuoria kallioita. Nämät olivat vaaleanpunaista vuorilajia, jossa oli sinisiä, vaakasuoria kerroksia ja näitten takaa yleni rivi sangen teräviä huippuja.
Kaikkialla saattoi huomata jään vaikutusta kalliopintaan. Alempana tapasimme suuret alat kiviä ja kallionlohkareita, joita jää oli kuljettanut korkeammilta vuorenrinteiltä ja muutamin paikoin myös santaharjujakin. Meidän vasemmalla puolellamme kohosi jättiläissuuruinen kivimuuri, joka oli ihan luonnollisen linnoituksen näköinen. Jatkoimme matkaamme 320° suuntaan ja 4,130 4,250 m. ylängöillä, kahlasimme Kutin kolmen sivuhaaran yli ja jouduimme vuolaalle ja syvälle virralle, jonka yli suurella vaivalla pääsimme. Oli päivällisaika, ja virta, joka yhä sai lisävettä auringonhelteessä sulavasta lumesta, paisui joka silmänräpäyksessä. Kaksi kantajistamme, jotka ensin lähetin ylitse, pääsivät keskelle virtaa, jossa vesi ulottui leukaan asti. Heidän jalkansa luiskahtivat ja he olivat joutua virran valtaan. Meidän onnistui pelastaa heidät, mutta päänsä päällä kantamat tavarat kastuivat paikoin likomärjiksi.
Muut miehet peljästyivät, kun tuli heidän vuoronsa mennä ylitse. Virta oli niin paisunut, että ainoastaan uimalla saattoi päästä sen yli, mutta tämä ei käynyt päinsä, kun oli taakka pään päällä kannettavana. Meidän täytyi sen sijaan seurata virtaa puolen penikulmaa ylöspäin, kunnes onneksemme tapasimme jääsillan, joka tosin oli vaarallinen, mutta kuljettavassa kunnossa. Tätä myöden nyt sekä ihmiset että tavarat onnellisesti pääsivät yli. Jatkoimme entiseen suuntaan pitkin Kuti-jokea yhä kulkien korkeitten, rikkinäisten vuorten välissä sekä aaltoilevan tasangon yli. Vaikka me nyt olimme verrattain korkealla ylängöllä, ympäröi meitä kuitenkin punaiset, sinipunervat, valkoiset ja keltaiset kukat, jotka antoivat maisemalle alati vaihtelevan väriloisteen.
Pienen, 4,374 m. korkean solan kohdalla jakautui polku kahtaalle: toinen vei Jolinkan yli Darmaan, 360° suuntaan, toinen Lebung-solan yli Dholi-virralle, muutama kilom. Khumlingin eteläpuolella. Tämä on tosiaan vaan kuttujen polku sekä erinomaisen vaikea ja väsyttävä kaikkina muina vuoden aikoina paitsi Elokuussa, jolloin on vaan vähän lunta.