Paroni oli määrätty pantavaksi toimeen kello 9 illalla. Olin, lupaamalla suuren palkinnon, saanut taivutetuksi neljä miestä seuraamaan minua. Määrätyllä ajalla ei kukaan heistä ollut kuitenkaan saapunut. Läksin heitä hakemaan. Toinen oli loukannut jalkansa, toinen väitti olevansa kuoleman kielissä ja muut suorastaan kieltäytyivät seuraamasta minua. He vapisivat pelvosta ja vilusta.
"Tapa meidät, sahib, jos tahdot, mutta me emme kuitenkaan seuraa sinua."
Kello kolmeen aamulla en ollut onnistunut saamaan ainoatakaan miestä kantajaksi, ja minun täytyi jättää kaikki pakopuuhat sikseen. Tilani oli synkempi kuin koskaan ennen. Minun täytyi siis marssia takaisin tuota jäistä ja jylhää solaa kohti, josta olin Tiibettiin tunkenut!
"Te olette alakuloinen, herra Landor", sanoi tri Wilson. Myönsin niin olevan. Jokainen askel taaksepäin oli minulle ikäänkuin isku rintaan. Olisin tahtonut jatkaa matkaani, maksoi mitä maksoi, ja ainoastaan hyväsydämmisen ystäväni, tohtorin, tähden olin välttänyt raivata väkisin itselleni tien. Olin kuohuksissa ja tunsin itseni kuumeiseksi. Halveksin miehiäni heidän pelkuruutensa tähden, enkä edes kärsinyt heitä nähdä.
Ajatuksiini vaipuneena käyskelin etiäpäin ja raivaamaton tie tuntui sekä mukavalta että lyhyeltä. Löysin sopivan leiripaikan. Edessäni ja yltympäri kohosi korkeita lumivuoria ja tuossa, ihan minua vastapäätä, nousi korkeuteen tuo samainen Lumpija-sola, josta niin suuria toivoen olin tullut Tiibetin ylängölle. Nyt minua inhotti sitä edes katsellakaan. Sen lumiset rinteet näyttivät ivaavan onnistumatonta yritystäni.
Olleeko niin, että mieli aina on painuksissa kun on myrsky tulossa, tahi onko myrsky tulossa, kun mieli on raskas? varmaa vaan oli, että ennenkuin olimme ehtineet pystyttää telttamme, oli tuuli, joka koko iltapäivän oli vähän tuntunut, nyt paisunut kymmenkertaiseksi. Pilvet kulkivat hurjaa vauhtia päämme yli ja lumi tulla tuprusi jo suurissa höyteissä.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi tohtori minulta. "Minun mielestäni olisi viisainta palata takaisin Garbjangiin, hankkia uutta väkeä ja sitte yrittää uudelleen."
"Ei, tohtori, ennen kuolen kuin jatkan tätä peräytymistä! Minulle onnistuu paljon paremmin, jos lähden yksinäni, ja aion lähteä tänä yönä, sillä olen varmasti pääsevä vuoren harjanteen yli.
"Ei, ei, herra Landor", huudahti tohtori kyynelsilmin. "Se merkitsee kuolemaa jokaiselle, joka semmoiseen ryhtyy."
Sanoin, että päätökseni oli horjumaton. Tohtori parka oli hämmästyksestä ääneti. Hän tiesi että oli turhaa enemmän vastustella. Menin telttaan panemaan tavarat uuteen kuntoon ja vähentämään niitä niin, että niistä lopuksi tuli vaan yhden miehen tavallinen taakka.