"Urhea, sahib?" kysyi hän innokkaasti kuullessaan hänelle oudon englantilaisen sanan (smart). Hän opetteli innolla Englantia ja hänellä oli oikein tavaamiskiihko. "Smart, mitä se merkitsee? Ja kuinka se tavataan?" — "S-m-a-r-t, se merkitsee vikkelä, urhea."
"Smart", kertoeli hän hitaasti kirjoittaessaan äsken opitun sanan kirjaan, jonka olin hänelle siihen tarkoitukseen antanut. Kahi oli epäilemättä, muutamia pieniä vikoja lukuun ottamatta, suuri luonne. Hän oli aina hyvällä tuulella, tahtoi aina olla hyödyksi ja oli erinomaisen tiedonhaluinen, niin että oli oikein virkistävää sekä nähdä että kuulla häntä.
Onneni pyörä näkyy oikein tehneen koko käännöksen. Muutama minuutti Kahin lähdettyä astui Khanden Sing telttaan, hän ei tiennyt mitään siitä, että saisin seurueen mukaani, vaan huusi harmistuneena: "Shoka krab, sahib! Hunya log bura krab. Hatsur huvi, do admi jaldi Lhasa gicio. (Shokalaiset ovat huonoja, herra! Hunjat ovat sangen huonoja. Sinä ja minä menemme molemmat yksin Lassaan.)" Tässä siis vielä yksi urhoollinen, rohkea ja kelpo mies tahtoi tulla mukaani. Kuolemaa hän ei sanonut pelkäävänsä. Hän oli juuri senkaltainen mies kuin minä tarvitsin. Sain sittemmin kyllin kokea, että hänen vakuuttelemisensa olivat totta.
Khanden Sing oli innokas urheilumies. Hän ei ollut milloinkaan onnellisempi, kuin saadessaan ampua jotakin esinettä, vaikka ei kukaan tiennyt hänen koskaan osanneen. Pari päivää sitten oli hän saanut aika läksytyksen minulta, kun hän oli tuhlannut useita patroonia erääseen kiangiin monen kilometrin etäisyydessä. Tavallinen työ, niinkuin oman ruokansa valmistaminen ja minun kapineeni kunnossa pitäminen, oli hänelle vastemmielistä ja hän ymmärsi aina sälyttää ne toimet toisten niskoille.
Pitaalia sairastava Mansing, joka onnettomuudekseen oli samaa säätyä kuin Khanden Sing, rupesi palveliani palveliaksi. Nämät molemmat Hintulaiset riitelivät ja tappelivat alinomaa, mutta olivat, siitä huolimatta, parhaita ystäviä. Tämän miehen sai Khanden lupauksilla ja pikkutuuppauksilia ottamaan osaa meidän uuteen retkeennne ja sen tuntemattomiin vaaroihin.
Kello 8 illalla olin saanut kootuksi kaikki, jotka olivat luvanneet minua seurata. Nämät olivat: Khanden Sing ja Kahi sekä kuusi kantajaa.
Nimitimme tätä leiriä "Pakolaisleiriksi", sillä paholaisen kaltainen tuuli pudisteli telttojamme, puhumattakaan lumesta, jota raivoisa tuuli suurissa pöykyissä kuljetti telttoihimme. Yöllä se vaan yltyi. Ei ollut löydettävissä mitään polttoainetta, ei puuta, ei lantaa eikä sammalta. Olimme pystyttäneet telttamme noin 4,752 m. korkeudelle ja jos olisimme nousseet vuoren harjanteen huipulle, olisimme vielä saaneet kiivetä lähes 600 m. korkeammalle. Mutta se olisi tässä ilmassa ollut kovin vaikeata, vaikka emme, tahtoessamme välttää tiibettiläisiä vartioita, olisi saattaneet valita kolkompaa yötä kuin tämä oli.
Suostuin tohtorin kanssa, että hän veisi Garbjangiin takaisin kaikki jättämäni kapineet, sekä ne miehet, jotka eivät minun kanssani tulleet. Hän jättäisi telttamme paikoilleen vielä seuraavaan ikäpuoleen, että Tiibettiläiset luulisivat meidän kaikkien olevan siellä ja että siten pääsisimme pitkän matkan eteenpäin. Vaikka kävisikin vaikeaksi olla ilman telttoja, emme kuitenkaan saisi viedä mukaamme muita kuin minun suojatelttani. Emme kuitenkaan moneen päivään voisi niitä pystyttää, etteivät Tiibettiläiset meitä löytäisi, sillä varmaankin he ensimmäisinä päivinä ajaisivat meitä takaa niinkuin villieläimiä. Meidän täytyisi öisin kulkea pitkät matkat vuoriharjanteen huipulla, eikä laaksoissa niinkuin muut matkustavaiset. Pikkuisen saisimme nukkua päivällä, kuin voisimme olla kätkössä jossakin hyvin suojatussa paikassa. Emme saisi ajatellakaan mitään määrättyä aikaa, jolloin saisimme tulen ääressä lämmitellä. Sillä jos löytäisimmekin poltinaineita niillä korkeuksilla, joissa kuljimme, mikä kumminkaan ei ollut luultavaa, saattaa, niinkuin tunnettu, tuli tahi savu näkyä sekä yöllä että päivällä sangen pitkät matkat.
Ennen lähtöämme punnitsimme kaikkia näitä asioita. Ja sitäpaitsi käsitimme varsin hyvin, että jos Tiibettiläiset kerran oikein toden päästä meitä ahdistaisivat, olisimme niin vähälukuiset heidän suhteensa, ettemme ajan pitkään voisi heitä tehokkaasti vastustaa. Kun ajattelin asemaamme, epäilin sentähden suuresti, oliko minun ja seurueeni henki Pakolaisleiristä lähdettyämme pennin arvoiset. Että aloitimme tämän retken, vaikka täysin tajusimme sen vaaranalaisuuden, oli ehkä hulluutta, mutta päättäväisyyden puutetta ei saateta viaksemme lukea.
Tohtori oli viimeiseltä leiriltämme ottanut mukaansa vähän sammalta, joista hän nyt koetti sytyttää tulen, valmistaakseen minulle leivoksia ennen lähtöämme. Mutta voi, vaikka ahkeroitsimme siinä neljä tuntia ja kulutimme saman verran tulitikkulaatikoita, emme saaneet merkiksikään tulta! Puoliyön aikana lähetin Khanden Singin ja Kakin noutamaan miehet. Kaksi tuli vavisten telttaan, muita ei saatu hereille. Menin silloin itse ja talutin kutakin kannettavansa luo. He itkivät kaikki kuin lapset. Vasta silloin havaitsin, että olin kiireessä ja mellakassa valmistanut yhden taakan liiaksi. Tässä olivat hyvät neuvot kalliit. Kaikki oli valmiina pakoon ja hetki suotuisa sekä viivytys tuhoa tuottava. Minun täytyi saada yhden kantajan lisäksi, maksoi mitä hyvänsä. Kantajien teltassa, johon nyt menin, oli itkua ja valitusta. Olisi luullut heidän kaikkien makaavan viimeisessä hengenvedossa, niin surkeasti he valittivat vaan pelvosta, että heitä pakotettaisiin kantajiksi. Tavattomalla vaivalla sain lopuksi uhkauksilla ja lupauksilla Bijesingin nousemaan ja seuraamaan minua. Mutta kantamus oli hänelle liian raskas: hän tahtoi kantaa vaan puolet. Oman taakkani lisäksi otin minä sitten toisen puoliskon.