Luutnantti Gérard kohautti olkapäitään.
"Minun käy hyvin sääliksi neiti serkkuanne", sanoi hän "vaan kaunis tyttö ei saisi rakastaa tuollaista miestä, kun on niin paljo urhoollisia upseereita paikoilla. Olen kuullut, että keisari on kyllästynyt näihin ijankaikkisiin salaliittoihin, ja aikoo asettaa esimerkin."
Meidän puhellessamme olimme ratsastaneet leveää tietä hyvän matkaa, ja nyt olimme lähellä leiriä, jonka näimme allamme, jaettuna rykmentteihin ja prikaateihin. Se osa tietä, mikä meillä vielä oli ratsastettavaa, kulki korkeaa harjua, niin että me näimme tämän telttakaupungin, jossa oli loppumattomat rivit liekaan pantuja hevosia ja tykki-osastoja ja sotamieslaumoja. Keskellä oli laaja avonainen paikka, jossa oli hyvin suuri teltta ja ryhmä pieniä puutaloja ja jossa kolmivärinen lippu liehui.
"Tuolla on keisarin asunto ja majapaikka ja pienempi teltta, tuolla on kenraali Neyn päämaja, joka on tämän joukko-osaston ylipäällikkö. Huomatkaa, että tämä on ainoastaan yksi armeija niistä, jotka ovat asetetut alkaen Dünkirchenistä, mikä on pohjoisin asema, tänne saakka, joka taas on eteläisin paikka. Keisari matkustaa paikasta toiseen tarkastellen vuoroonsa kutakin, vaan tämä on pääjoukko, jossa on parhaat valiojoukot, niin että me näemme hänet useimmiten. Hän on tätä nykyä tuolla sisällä", lisäsi hän hiljaisella äänellä ja osotti suurta keskellä olevaa telttaa.
Tie leirille meni yli suuren tasangon, joka oli täynnä ratsu- ja jalkaväkeä, mikä piti harjoituksia. Olimme Englannissa kuulleet niin paljo puhuttavan Napoleonin joukoista, ja heidän urotyönsä olivat tuntuneet niin erin-omaisilta, että minä mielessäni olin kuvitellut näitä miehiä suuriksi ja komeiksi. Vaan itse asiassa tavallinen linja-jalkaväki, sinisissä takeissaan, valkoisissa housuissaan ja sääryksissään, oli hyvin pientä väkeä, eivätkä heidän vaskihelaiset päähineensäkään punaisine töyhtöineen voineet tehdä heistä erittäin vaikuttavan näköisiä.
Vaan jos olivatkin pienikasvuisia, niin he olivat jänteviä ja sitkeitä ja oltuaan kahdeksantoista kuukautta kenttäpalveluksessa oli heistä tehty mitä täydellisimpiä sotilaita. Rivit olivat täynnä veteraaneja, ja aliupseereilla oli rikas kokemus, ja komentavilla kenraaleilla ei koskaan ollut vertoja ollut, niin että tämä ei ollut mikään vähäpätöinen vihollinen, joka uhkaavin silmin katseli Englannin kaukaisia kallioita. Jos ei Pitt olisi kyennyt panemaan maailman arvokkainta laivastoa molempien rantojen väliin, niin Europan historia meidän päivinämme olisi aivan toinen.
Kun luutnantti Gérard näki, millä huomiolla minä katselin liikkuvia joukkoja, niin hän osotti ystävällisyyttään tyydyttämällä uteliaisuuttani selittäen joukoista, jotka olivat lähinnä.
"Nuot tuossa, joilla on suuret mustat hevoset ja suuret siniset hevosenloimet, ovat kyrasseerejä", sanoi hän. "Ne ovat niin raskaasti varustettuja, että ne voivat ratsastaa ainoastaan ravia, niin että kun ne tekevät hyökkäyksen, niin laitamme niin, että heidän takanaan on prikaati tarkkampujia tai husaareita täydentämään sen minkä he voittavat."
"Kuka on tuo siviilihenkilö, joka niitä tarkastaa?" kysyin minä.
"Ei se ole siviilihenkilö, se on kenraali St. Cyr, muuan n. s. Reinin sparttalaisia. Nämät ovat sitä mieltä, että hyvän sotilaan tulee olla yksinkertainen puvussaan ja elämäntavoissaan ja sen vuoksi heillä ei ole mitään muuta univormua kuin sininen ratsupuku, niin kuin näette. St. Cyr on kelpo upseeri, vaan hän ei ole yleensä suosittu, sillä hän harvoin puhelee kenenkään kanssa, ja usein hän moniksi päiviksi sulkeutuu telttaansa, jossa hän soittaa viuluaan. Minä puolestani en luule sen pahentavan sotamiestä, jos hän mielellään ottaa ryypyn ja pukeutuu kullalla kirjailtuun takkiin. Minä puolestani teen kumpaakin, ja ne jotka minun tuntevat, voivat teille vakuuttaa, että minä sotilaana en ole kärsinyt siitä vahinkoa. Näettekö noita jalkamiehiä vasemmalla?"