De Meneval raukka otti paperin vapisevin käsin ja meni pienen pöydän ääreen, joka oli sivulla. Napoleon nousi istuimeltaan ja kuleksi hitaasti edestakaisin huoneessa, kädet selän takana ja suuri pyöreä pää vähän eteenpäin kumarassa.
Parasta olikin, että hänellä oli kirjuri, sillä minä huomasin, että kun hän oli kirjoittanut tämän yhden ainoan asiakirjan, niin hän oli pirskoittanut mustetta ympärinsä, ja selvästi näki, että hän pari kertaa oli valkoisiin polvihousuihinsa pyyhkinyt kynää. Minä olin pysähtynyt Rustanin luo ovelle, ja Napoleon ei ollut vähääkään tietävinään minusta.
"No", sanoi hän nyt, "joko se on valmis, Meneval? Meillä on muutakin tehtävää."
Sihteeri kääntyi puolittain tuolillaan, ja hänen kasvoillaan näkyi vielä suurempi tuska kuin ennen.
"Anteeksi, sire…" sammalsi hän.
"No mikä nyt?"
"Anteeksi, sire, minä en oikein saa selvää, mitä te olette kirjoittanut."
"Mitä? Näettehän, mistä siinä on kysymys."
"Niin, sire, tässä puhutaan ratsujoukon hevosten ruokosta."
Napoleon hymyili ja hänen kasvoilleen silloin tuli melkein poikamainen ilme.