Vaan vene samassa kääntyi kuin vauhko hevonen, ja kiiti toiseen suuntaan sitä vauhtia kuin se pääsi kahdeksalla airoparilla hurjasti soudettaissa. Merimiehet katsoivat sitä ja kuivasivat hien otsaltaan.
"Sillä ei näytä olevan puhtaampi omatunto kuin meilläkään", sanoi toinen merimies. "Minä olin aivan varma, että se olisi rannikkovahtivene."
"Näyttää siltä kuin te, nuori herra, ette olisi ainoa tuollainen kummallinen matkustaja tällä rannikolla tänä iltana", huomautti hänen toverinsa.
"Lempo kun olisin tiennyt, mikä se oli. Minä pistin rullan hyvää Trinida tupakkaa saappaaseeni, kun näin veneen. Minä olen nähnyt ranskalaisen vankilan sisältäpäinkin jo kerran ennen. Souda nyt, Bill, että kerrankin päästään tästä."
Jonkun minutin kuluttua laskimme rannalle, veneen hiljaa karistessa rannan hiekkaa vasten. Myttyni viskattiin rannalle, ja minä menin sen jälessä, toinen merimies työnsi veneen keulan vesille ja hyppäsi veneeseen. Valon kajastus lännessä oli jo kadonnut, myrskypilvi oli jo puolivälissä taivaalla, ja meri oli sakean pimeän peitossa. Kun minä käännyin katsomaan katoavaa venettä, niin kostea tuulenpuuska löi kasvoihini, ja ilma täyttyi tuulen vongunnalla ja meren kumealla pauhulla.
Ja niin nyt, myrsky-iltana, varhain keväällä 1805 minä Louis de Laval, kahdenkymmenen vuotiaana, tulin kolmentoista vuotisen maanpaon jälkeen siihen maahan, jonka kaunistuksena ja turvana minun sukuni oli ollut vuosisatoja. Tämä maa oli meitä kohdellut huonosti; se oli ansiomme palkinnut pahalla, maanpaolla ja omaisuuden riistämisellä. Vaan kaikki tämä oli unehutettu, kun minä ainoa de Lavalin jälkeläinen laskeusin polvilleni pyhälle maalle ja meriruohon väkevän hajun täyttäessäni sierameni painoin huuleni märkään hiekkaan.
TOINEN LUKU.
Suo.
Kun mies on päässyt täyteen ikäänsä, niin hän voi pysähtyä tälle levähdyspaikalle ja katsella pitkää taivalta, jonka hän on kulkenut, joka siinä hänen takanaan on osaksi päiväpaisteisena ja paikoin laaksolla ja varjoisena. Hän silloin tuntee kaikki tien mutkat ja polvet, jotka olivat niin täynnä lupauksia ja uhkauksia, kun hän niitä lähestyi, nyt ne ovat selvillä hänen edessään. Kaikki on niin kirkasta, että hän tuskin muistaakaan, miten pimeältä hänestä kerran näytti ja miten kauan hän on tuumaillut tienhaaroissa. Kun hän koettaa muistaa jokaisen päivän matkaa, niin hän ajattelee matkan päätä, eikä voi tehdä selkoa itselleenkään, miltä se on tuntunut siihen aikaan. Mutta vaikka monet vuodet ovatkin vierineet ja monet seikkailut olen elänyt, niin ei ole toista tapausta elämässäni, jonka selvemmin muistaisin kuin tämän myrsky-illan, ja vielä tänä päivänäkin tunnen suolaisen, raikkaan meriruohon hajun ja muistan märän hiekan Normandian rannalla.
Kun olin noussut polviltani, niin oli ensimmäinen tehtäväni pistää kukkaroni sisimpään takin taskuun. Minä olin sen ottanut esiin antaessani kultarahan merimiehelle, vaikka olen melkein varma, että se pahuus oli rikkaampi kuin minä ja että hänellä oli varmempi tulevaisuus. Minä olin ensin ottanut hopearahan, vaan en voinut sitä antaa hänelle, ja lopuksi kävi niin, että annoin kymmenennen osan omaisuudestani tuolle muukalaiselle. Jälellä olevat yhdeksän kultarahaa piiloitin huolellisesti, sitten istahdin muutamalle laakakivelle, joka oli nousuvesi linjan reunassa, tuumailin kaikki uudelleen mielessäni ja mietin, mitä minun oli tehtävä. Minulla jo oli kylmä ja nälkä, tuuli pieksi kasvojani ja vaahto kasteli silmäni, vaan enpä ollut enään armoilla maani vihollisten luona, ja se ajatus ilahdutti mieltäni, vaan linnaan oli tästä runsaasti kymmenen engl. penikulmaa. Nyt olisi sinne tullut sopimattomaan aikaan, ja sopimatonta oli mennä näin siistimättömänä ja likaisena enon luo, jota en ollut koskaan nähnyt. Arkatuntoisessa ylpeydessäni kuvailin hänen palvelijainsa vihaiset katseet, kun näkivät tämän likomärän matkailijain Englannista laahustelevan linnaan, joka oikeastaan olisi pitänyt olla hänen. Ei, minun olisi ensin haettava yösija, ja sitten kun olin saanut siistityksi itseni niin hyvin kuin voin, menen sukulaiseni luo. Vaan mistä saisin suojan myrskyltä?